Part 20

-- Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi... Mutta niin ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin todistaa häntä vastaan.

-- Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille, joka syyttää teitä?

-- Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia todistajia hänen sanojaan kuulemassa.

-- Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?

-- Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa. Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan... No, kyllähän minulla saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!

-- No niin -- sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen paatunutta omaatuntoaan -- sen minä vain voin luvata teille, ettei Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.

-- Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään hänen lailliseksi vaimokseen.

-- Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo turvautua Jumalan armoon.

-- Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua? Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla jumalinen, jos te ette auta minua?

-- Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette katuvaisin, murtunein sydämin.

-- Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää se: semmoisia te olette kaikki ... ulkokultaisia kerskailijoita, viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!

Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.

Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa. Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.

Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin. Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän ajaisi joka ainoan papin h----ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p--ulle vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin rehellisimmissä syntisissä.

Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee. Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä. Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti eläissään pilkannut ja herjannut.

Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.

Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai hänen uusi elämänsä surullisen lopun.

Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.

Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua, mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki, oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto -- tuota Jumalan kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne!

34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.

Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia. Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman, melkein juhlallisen rauhallisesti.

Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.

Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään pastori Idegranin tappion johdosta.

Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena. Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin, mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan syyttäkään ... ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla ... ja oli ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut Ödmarkin tavaroita, ja -- ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva oli milloinkaan kuullut.

Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta; mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.

Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle, mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta, huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä, mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.

Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat "pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren syvyyteen.

Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi. Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi. Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.

Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän ei _oppinut_ mitään läksyn tavoin, hän _tiesi_ Jumalan rakkauden, hän eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.

-- Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu, Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström uskotuilleen.

Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten, "puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista arvoaan -- ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa -- levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään -- estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana tapahtuneen onnettomuuden -- särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä kirkon ovea -- laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon portailla humalaisparvessa -- olleen samalla kertaa tappelussa osallisena -- sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta -- "_ni en reste toujours quelque chose_" -- kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki, rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa siinä -- mikä oli pahempaa -- vielä omapäisen innon, varomattoman, yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan valvonnan alaisena.

Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa, joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.

Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli, mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta. Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.

Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.

Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän puhui Hengen työstä Aulangossa -- miten vähän aikaa takaperin vielä monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti, ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä -- _valkopukuisista_, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen tapa töykeästi määrää -- silloin petti hänen äänensä ensi kerran. Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä silmiin...

Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.

Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin. Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista. Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi _hän_ olisikaan itkenyt? Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana juhlahetkenä. Hän ei _voinut_ itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja kunnioittaa.

Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa, kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.

Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee; Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen, inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen päivään asti.

MIRABEAU TÄTI

1. TÄTINI JA MINÄ.

Constancelle.

Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä toivo mitään muuta.

No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla kaikki.