Part 2

Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen, kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä. Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset, jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan osansa niiden sisällyksestä.

Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen. Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.

Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat, kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin" päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän rannasta.

"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan ylioppilastutkinnosta.

Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:

-- Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti alaspäin -- ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele... Kas niin, koetas!

-- En -- sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri -- viskaa sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.

Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius, valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.

-- Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä kilpailu -- vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki -- oli tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.

-- Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta, jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.

Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla". Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä taistelussa.

Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.

Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin viskannut rahalla.

-- Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut ystävälleen Severin Björckille.

-- Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.

-- Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.

-- Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä, vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.

-- Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa, vakuutti Hiiri.

-- Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse, vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta sanaakaan.

Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty uimaanlähtö tarkoitti.

Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle, sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin" nimellä.

Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä 1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen historia myöskin loppui loistavasti.

Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista, jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle. Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä. Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.

Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä malja Vinsentin kunniaksi.

Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva nuorukaisen koko tulevaisuuden.

4. SYRJÄSTÄKATSELIJAT.

Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina. Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä. Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.

Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari, seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön, ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset. Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan näköiseksi.

Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota. Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat olivat sangen arkatuntoisia.

-- Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. -- Minä pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä, jota en ole koskaan ennen kuullut.

-- Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain katsellen rannalla olevia ylioppilaita.

-- Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia; se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.

-- Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi veteen.

-- Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi tyttö lapsellisen luottavasti.

-- Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin pojan hukkua ihan silmieni edessä?

-- Hyvä täti, onhan Severin siellä!

-- Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.

-- Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta nyt on Vinsentti toisella rannalla.

Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen venäjää.

-- Hän se on! sanoi lyhyempi mies.

-- Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.

-- Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos tällä kertaa olen erehtynyt.

-- Todista!

-- Minä seurasin jälkiä aina sieltä -- tiedäthän -- Simferopolin kautta Moskovaan -- Moskovasta Pietariin -- Pietarista tänne -- Helsingistä ------iin -- sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt; kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra, tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!

-- Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua omaksesi.

-- Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?

-- Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin aamupuoleen.

-- Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla tarpeen.

-- Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.

Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.

Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois, itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.

5. LUPAUKSEN MALJA.

Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi. Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili. Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.

Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.

Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku toisteli ilkkuen:

Viikinkivaarat, muinaiset lehdot, Vuoret, te turvaajat vapauden!

"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen sen...!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" -- "Maamme"-laulusta ei vielä ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta, lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen: "Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"...

Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison" -- se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.

Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.

Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen vieressään seisoi Vinsentti.

-- Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. -- Minä etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.

-- Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.

-- En -- sanoi Aallonhalkoja -- nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!

Severin nousi.

-- Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti hän miettiväisenä.

-- Kysy, mitä _emme_ ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein. -- Tule, Severin, vannokaamme ... elää tai kuolla, samapa se, mutta vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä! Emmekö ole ylioppilaita?

-- Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.

-- Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan kirkkaimpaan valoon.

-- Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava historiassa niinkuin hänen.

-- Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin tai Humboldtin.

-- Tehkäämme liitto keskenämme...

-- Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!

Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.

Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna -- elossa tai kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole kuullut, laulavansa...

-- Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan klassillisen Homeros-nimen.

-- Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili viattomaan maailmaan.

-- Hyvät herrat! -- jatkoi Alonzo säikkymättä -- minä laulan ensiksi Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten juomalla!

Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri oli päässyt.

-- Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!

-- Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan kreikkaa.

-- Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. -- Missä on Tusse? Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!

Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille, juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.

-- Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.

Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro. Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus saatiin hänen huulilleen.

-- Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.

-- Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan Emil Widefelt.

-- Ei, kuulkaahan -- vastasi Hevonen huolissaan -- eiköhän riittäisi, jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?

-- Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.

-- Pasha! Pasha!

Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis, tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen kameraalitutkintonsa.