Part 19

Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.

Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle. Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä, nimittäin rovasti Orren hyväksi.

Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt, oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.

Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta, kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin, houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan jäseniään.

Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa, missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.

Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään. Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään, jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis ... romahdus kuului ja sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin vanhoihin hautoihin.

Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua. Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.

Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos. Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle. Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan auttamattomasti suljettuna sakastiin.

Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.

Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.

Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi, ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors, pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi pimennyt, oli tiekin auki.

Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä, ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman vaalin jälkeen.

32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.

Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen, mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine, varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous, päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.

Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta, tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean käsivartensa.

Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä. Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui. Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä. Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.

Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän, leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista uhrin kuolemasta -- ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.

Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat, tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana päivänä. Niin tapahtui -- ja siitä seurasi lohdutus.

Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.

Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista, turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi, että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta vaalisaarnaajaa.

Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta, olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että rehellinen Röding vanhus oli -- uudestikastaja. Ja kun useimpien mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen, muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.

Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.

Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen. Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua hänen vangitsemisestaan.

Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.

-- Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden jälkeen kaiken rohkeutensa.

-- Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa teitä?

-- Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta, jatkoi neiti Apollonia -- mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä? Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä vaadin kostoa ja hyvitystä.

-- Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa, vastasi Stjernkors.

Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.

-- Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan uskoin hänen petollisia lupauksiaan.

-- Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät -- mutta en kostaakseni puolestanne.

-- Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, -- jolloin Ödmark nai sisareni Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä kerran käydessäni sisareni luona tutustuin ... Idegraniin: Kun Ödmark otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa. Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi vaimoksensa!

-- Mitä? Vaimoksensako?

-- Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!

33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.

-- Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on kiedottu suureen rikossarjaan.

-- Ajatelkaa minusta mitä tahdotte -- jatkoi neiti Durin, jonka kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen tulisuudella -- ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi. Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut, sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa... Meidän täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi: neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun Ödmarkin asia olisi selvä.

-- Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia asioitaan.

-- Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin olkapäitään kohauttaen. -- Minä estin hänen rahansa tarpeetonta kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?... Olihan meillä oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä. Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.

-- Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!

-- Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi neiti Durin halveksivasti. -- Minun katkismuksessani sanotaan, että hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko kohtuullista vaatia muuta?

-- He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

-- Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan. Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset olisivat pian seuranneet isäänsä -- olivathan he spitaalitautisia! Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te... Allfrida oli nähnyt unta teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh -- jatkoi hän hampaitaan kiristäen -- kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin taitavasti miettineet kaiken... Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon ... mutta samantekevää... Minä päätin lähettää pois lapset...

-- Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?

-- Minä vannon...

-- Älkää vannoko väärin!

-- Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa, kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen vastanneen minulle?

Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:

-- Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä olevan meidän välillämme ... että minä olin uneksinut ... että minä saisin vastata puolestani ... että hän epäilee, olenko oikealla tavalla saanut Ödmarkin tavarat ... että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin... Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri! Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen... Tässä hänen kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa... Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka me toistaiseksi jakaisimme keskenämme... Tässä ne lehdet, jotka Idegran repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten hyväksi... Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen äkillisen kuolemansa tähden.

-- Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.

-- Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa...

-- Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte minulta?