Part 18

-- Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. -- Mitä minun on tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä, itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa ... muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi...

29. VAALIN EDELLINEN ILTA.

Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina; vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä. Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään aihetta valituksiin.

Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi sisään.

Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen, jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen ruhtinaanarvon, -- jos se todellakin olisi antautunut semmoisten "_kirkon herroiksi_" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.

-- No niin -- sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi päiväksi -- mitä pidätte seurakunnasta?

Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.

-- Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin. Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!

-- Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.

-- Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden, kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä. Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?

-- Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme määrätään.

-- Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin, ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen Turussa ja selitti _sub secreto_, salaa, että vaikka hänestä olikin tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.

-- Pastori Idegranko?

-- Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän puhumaan seurakunnan hyväksi?

-- Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.

-- Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa viralta.

-- Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi pitänyt painaa enemmän vaa'assa?

-- Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi rovasti olkapäitään kohauttaen. -- Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.

-- Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta kysymykseen.

-- Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?

-- Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni -- vastasi Stjernkors hiukan kumartaen -- niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.

-- Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen kunnianarvoinen otsansa synkkeni.

-- Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja viekoituksilla.

Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.

-- Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän. Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena, kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään. Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, _mitä_ tahtoo ja _miten_ tahtoo.

-- Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!

-- No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.

-- Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä, että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka puhdistaa nisut akanoista.

-- Nuori mies -- virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä -- te olette levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus; silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin sumu.

-- Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen vain tiedän, että _jos_ valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa, sairaassa ruumiissa -- _näkymätön kirkko_ pysyy ja odottaa mestariaan.

-- Ja minä -- vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti -- minä en tunne mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän velvollisuutenne ilmaista kaikki.

-- Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.

-- Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka -- antakaa anteeksi! -- hyvinkin näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.

Stjernkors punastui.

-- Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan myöskin sanani.

30. VAALI.

Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa metsästäjän luodilta.

Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä ja huolellisesta esitystavasta.

Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.

Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.

Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan, sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.

Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.

-- Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.

-- Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori -- huomautti Stjernkors -- eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen rappeutuneet.

Lääninrovasti hymyili.

-- En usko -- vastasi hän -- että kirkko, joka on palvellut neljäsataa vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää kuitenkin pitää kaikki ovet auki.

Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.

Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus, joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan.

-- Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.

Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä. Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.

Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi muuriksi alttarin ympärille.

Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana, jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata vaalin tulosta.

Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon keskelle.

Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan, saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina vastustajista ja paluutie selvä.

Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä virttä viimeisestä tuomiosta: _Jo aivan läsnä aika on_, johon heti yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle. Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet ... lujana ja täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista, eksyneistä ihmissydämistä.

31. UUSI VAALI.

Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre 2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut matkarahansa".[24] -- jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.

Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta; kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai -- muistutuksen. Kaikki ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan, jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista kansaa.

Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen.

Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.

Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria -- Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton, jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa -- sanalla sanoen, siinä muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia Duriniksi.

Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.

Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille osoitettuihin kirjeisiin.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta, samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään, mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta, eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.