Part 17

-- Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne. Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi; tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi, niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja taivaassa ja maan alla -- ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta, kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan jotain, mikä ilahduttaa sinua?

-- Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti häneen.

-- Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä, sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle, että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.

-- Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?

-- Niin, tänne, minun rippilapsekseni.

Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin, kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.

Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista tuntui, kuin hän olisi punastunut.

Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut uudesta hautapatsaasta.

-- Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi Stjernkors.

-- Hm -- vastasi kappalainen vähän hämillään -- patsas pystytettiin papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis...

-- Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5 ja Hesek. 13:18-21.

27. SALAJUONIA JA HUHUJA.

-- Siitä sen näkee, Krankenhaus! Kiittämättömyys on maailman palkka, ja oikeuden tieltä väistytään syrjään ihan yht'äkkiä vain. Kukapa olisi voinut uskoa semmoista Rågbergistä? Luopua Idegranista ja ruveta Stjernkorsin joukkion johtajaksi, se on aivan erikoista, Krankenhaus! Holbach vannoo jokaiselle, ken vain tahtoo kuulla, että Stjernkors pääsee kirkkoherraksi, vaikkei muun tähden, niin kiusaksi Idegranille. Mutta minä olen saanut päähäni, että oikeuden pitää tapahtua ja Idegranin tulee saada Aulanko. Minun mieheni ja Arvelin ajattelevat aina samoin kuin minä, mutta talonpojat jakautuvat kahteen leiriin, joista toinen on puolesta, toinen vastaan. Meillä on puolellamme Pakkanen, Vikuri, Riitamaa, Viitala ja kaikki viisaat ihmiset, jotka pitävät huolta omasta edustaan. Stjernkorsin puolella ei ole muita merkittäviä kuin Sammen Simo, muuten vain rojua, semmoisia kuin Kiven Matti, Lukku-Liisa ja muut juopporentut. Neljä lautamiestä taipuisi Stjernkorsin puolelle, mutta he eivät uskalla Åkerströmin tähden, ja muut, jotka supattelevat sen joukkueen kanssa, varovat kyllä kynsimästä kissaa. He ovat kaikki aina kehtolapsiin saakka veloistaan kiinni Idegranissa.

-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, myönsi käräjäkirjuri. Puolen Aulangon lehmät ja lampaatkin ovat Idegranille pantatut. Hän pääsee kirkkoherraksi.

--- Niin toivomme, Krankenhaus. Mutta siinä on jokin koukku, joka pitelee vastaan -- jotakin, jota minä tahtoisin nimittää obstinatsioniksi. Idegran oli ennen mitä hupaisin seurustelija, kuten te, Krankenhaus, tiedätte; mutta viime kuukausina hän on aivan joutunut pois tolaltaan. Ei hän enää saarnaa niin kauniisti eikä moraalisesti kuin ennen eikä hän enää pelaa preferanssia. Hän hävitti viinapolttimon lukkarin puustellilta; hän ei peri maksettaviksi langenneita saataviaan. Hän mietiskelee varmaankin jotain uskonnollista, koska hän laihtuu niin hirveästi. Kuulkaapas, Krankenhaus? Minä luulen, että hän pyrkii pois Aulangosta.

-- Olisiko se mahdollista? huudahti kirjuri ilostuvin ilmein, sillä hänkin oli velkaa Idegranille.

-- Niin, jos hän muuttaa pois, perii hän kaikki saatavansa aivan viimeiseen kopeekkaan asti -- vastasi laamanninrouva tietäen hyvin, kelle puhui -- ja senpä tähden lienee parasta, että velvoitamme hänet pysymään täällä.

-- Tietysti.

-- Kuulkaas nyt, Krankenhaus. Ihmisten pitää saada tietää, ettei Stjernkors ole mikään pyhimys. Eikö ole totta, että hän melkein joka päivä käy pitäjän irstaimmissa paikoissa?

-- Valitettavasti se on totta.

-- No niin, Krankenhaus! Jospa Ödmark-vainaja, joka oli niin ymmärtäväinen ja jumalinen mies, näkisi, miten nykyään eletään Aulangon pappilassa! Ei siinä kylliksi, että palvelukseen pestataan rosvoja, jotka ovat saaneet raippavitsoja selkäänsä, ja sakotettuja naisia, jotka ovat olleet kuolemaisillaan nälkään lapsinensa, sentähden että he muka ovat parantuneet, kuten sanotaan. Se vasta mahtaa olla elämää, Herra varjelkoon meitä sellaisesta elämästä, kun ei edes kunnon mamseli Apolloniakaan voinut viihtyä siellä kahta viikkoa sen jälkeen kun Stjernkors oli sinne asettunut; siihen hän oli liian säädyllinen. Mutta kylläpä nämä ovat aikoja, Krankenhaus! Häpeä kuljeksii kuivalla maalla; kaavussa ja kauluksissa.

-- Ettekö, armollinen rouva, ole kuullut Bredström mustalaisesta, jota myöskin sanotaan Pamppuri Joosuaksi?

-- Mitä hänestä? Minä kuulin Stjernkorsin palkanneen rengikseen mustalaisen ja luvanneen hänelle lukkarin toimen, kun kelpo Talvinen pannaan viralta.

-- Niinpä niin. Se mies lie kolmasti tai neljästikin ollut Turun linnassa irtolaisuudesta, ja kun saatiin selville, että hän on syntyisin Aulangosta ja että hänet on nähty näillä seuduin, sai toimitusvouti Mangel käskyn etsiä häntä ja tavatessa ottaa kiinni ja lähettää vanginkyydillä lääninhallitukseen, häntä kun aika pahasti epäillään hevosenvarkaudesta, murtovarkaudesta ja maantierosvouksesta.

-- Kuulepas sitä! Entä Stjernkors?

-- Saman miehen pestasi pastori Stjernkors viime keväänä rengikseen.

-- Mitä sanotte, Krankenhaus? Siitä tulee oivallinen juttu. Johan minä aina olen sanonut, että kohtalo ja oikeus kulkevat kulkuaan. Kuulkaas, Krankenhaus. Nyt vaeltelee arvattavasti Stjernkors, kuten tavallisesti, ympäri pitäjää ja kokoilee ääniä kylistä, sillä, näettekös, hän tahtoo kaikin tavoin substitueerata itsensä, hankkiutua neljänneksi vaaliin, mutta entreteneeratkaa, toimittakaa nyt niin, Krankenhaus, että saatte pari kolme luotettavaa ämmää, jotka Stjernkors on pakottanut lopettamaan salakapakoimisen, ja lähettäkää heidät kertomaan juttua. Ymmärrättekö?

-- Kyllä, armollinen rouva.

-- Hyvä, Krankenhaus. Se tapahtuu kansaraukan ja yhteiskunnan omaksi eduksi. Hyve on oman itsensä palkinto, mutta tiedänhän, että te, Krankenhaus, haette erivapautusta avonaista henkikirjurin tointa varten. Te saatte erivapautuksen, ja kun Rågberg pyytää eroa, joka, nähkääs, Krankenhaus, saattaa tapahtua, niin minä kyllä koetan katsoa, mitä muuta saatan tehdä hyväksenne. Hyvästi, Krankenhaus; käykää toistekin meillä.

Käräjäkirjuri lähti saatuaan armosta suudella rouvan kättä, ja seuraavana päivänä koko Aulanko tiesi, että kirkkoherran sijaista, maisteri Stjernkorsia, syytettiin osallisuudesta hevosvarkauteen, murtoon ja maantieryöväykseen ja että hänet sitä paitsi oli haastettu tuomiokapitulin eteen vastaamaan valituksiin, joita oli tehty hänen kotona ja kylässä viettämänsä irstaan ja pahennusta herättävän elämän johdosta.

Silloin oli maanantai; iltapäivällä sunnuntaina oli joukko talonpoikia ja muutamia herroja ollut pitäjäntuvassa koolla keskustelemassa anomuksesta, jolla aiottiin keisarilliselta majesteetilta ja tuomiokapitulilta pyytää neljättä vaalipappia. Neuvottelu päättyi siten, että heti lähetettiin kruununvouti Rågberg, Sammen Simo, Kiven Matti ja pari muuta kirkkoherransijaisen Stjernkorsin luo kysymään, suostuisiko hän pitäjäläisten pyyntöön.

Stjernkors kieltäytyi jyrkästi.

-- Kuinka? sanoi hän. Teillä on kolme vanhaa, ansiokasta pappia ehdolla, ja te pyydätte neljänneksi minua, joka tuskin vielä olin syntynyt, kun heillä jo oli kaapu ja liperit! Kyllähän tiedän, että teette sen hyvää tarkoittaen, -- ette hankkiaksenne siten minulle runsaasti leipää, vaan pikemmin sentähden, että Herra tähän asti on siunannut työn, jota olen tehnyt teidän keskellänne. Mutta kyllä Herra on sittenkin pitävä huolen teistä, kun minä joudun pois. Jos sillä lailla kierrätte lain sanoja, on lain henki kuitenkin aina teitä vastaan. Kuinka voisin minä itse ensimmäisenä ruveta rikkomaan lakia, kun minun tulee joka päivä saarnata Jumalan ja ihmisten lain kuuliaisuutta?

Sammen Simo alkoi liikuttavasti kuvailla Idegranin jumalatonta koronkiskomista ja kysyi kyynelsilmin, tahtooko Stjernkors jättää heidät semmoisen sielunpaimenen käsiin.

-- Valitkaa sitten Orre, vastasi Stjernkors.

Rågberg huomautti olkapäitään kohauttaen, että Orre oli seitsemänkymmenen ikäinen, lapseton leskimies ja että hänestä ovat tulot aina olleet pääasiana virassa, ja sentähden hän oli jo neljättäkymmentä vuotta hakenut kaikkia paikkoja, joissa vain oli parikymmentä tynnyriä enemmän tuloja kuin hänen omassa pitäjässään.

-- No, valitkaa Lysander!

Kiven Matti oli vähää ennen ollut viemässä rahtikuormaa S:iin, jossa Lysander oli kirkkoherrana. Hän raapaisi korvansa taustaa ja arveli, että rovasti kyllä on siivo, mutta että asiassa kuitenkin on muutamia mutkapaikkoja.

-- Rouvako kenties? virkkoi Stjernkors hymyillen, sillä hän tiesi hyvin, mitä anojat olivat miehiään.

-- Aivan niin, vastasi Matti.

Ja sitten kerrottiin yhtäläisten huhujen mukaan, että ruustinna oli ahne ja paha, että hän punnitsi voit ja juustot hyvin tarkkaan, ettei hän koskaan antanut rengeille eikä työmiehille viinaa, että hän kaatoi vain puoli kuppia kahvia muijille y.m. samanlaisia arveluttavia huhuja, joita usein saa jotenkin syyttömästi niskoilleen.

-- Mutta minä muistelen -- väitti Stjernkors vastaan -- että rouva Lysander, vaikka hänellä on itsellään kahdeksan lasta, kuitenkin elättää suuren joukon köyhiä lapsia ja on perustanut S:iin koulun tytöille, ja se kuuluu olevan oikea siunaus sille paikkakunnalle.

-- Niin, mutta siinä saavatkin tytöt tehdä enemmän työtä kuin lukea. He saavat istua puolet päivästä kehräämässä hienointa lankaa ja kutomassa parasta palttinaa rovastin rouvalle, nurisi Kivi.

-- Sitä mieluummin pitäisi teidän valita Lysander, että hänen rouvansa opettaisi teidän tyttäriänne kehräämään ja kutomaan, huomautti Stjernkors.

Lähetystö lähti onnistumatta yrityksessään. Seuraavana päivänä levisi huhu Stjernkorsista kuin linnun siivillä yltympäri Aulankoa, ja käräjäkirjuri meni armollisen suojelijansa luo velvollisuutensa mukaan antamaan raporttinsa.

-- Stjernkors on lyöty laudalta, kuului ilmoitus. -- Rågberg ei saanut haalituksi kokoon enempää kuin pari kolme pitäjän huonointa, ja kun Stjernkors siten ei saanutkaan palkintoa vehkeilyistään, pantiin näön vuoksi lähetystö menemään hänen luokseen, ja hän oli vapaaehtoisesti hylkäävinään koko ehdotuksen. Stjernkorsin sanotaan neuvoneen talonpoikia äänestämään Orrea, ja siihen hänellä on omat syynsä, sillä Orre tuntee hänen vaikutusvaltansa ja on kirjallisesti luvannut maksaa hänelle viisisataa ruplaa, jos pääsee tänne. Mutta Idegran puolestaan perii saamisensa kaikilta, jotka eivät äänestä häntä; minä tarjouduin antamaan heille haasteen...

-- Siitäpä saatte sievoiset sivutulot, Krankenhaus.

-- Ei tulojen tähden. Mutta te, armollinen rouva, käskitte, ja minä tottelen.

-- Hyvä, Krankenhaus, kaikki käy hyvin. Te saatte viran.

28. VAALISAARNAAJAT.

Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies, huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä -- kahdeksaa autuutta -- sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.

Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin; pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.

Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".

-- Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja alkoi puhella Napoleon III:sta.

-- Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.

-- Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen kolmenkymmenen riksin tähden.

-- Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.

-- "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä santaan".

Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan päinvastoin tulojakin.

Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät vielä tänäkin päivänä.

Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana. Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan, ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander, tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.

Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen, joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta, jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja...

Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin". Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen. Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?

Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti, kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä, näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin silppukone.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta. Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti hänen saarnastansa.

-- Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä suoraan.

-- Niin -- myönsi Lysander -- kyllähän ajattelin jatkaa vielä viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.

-- Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."

-- Hm -- virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut olla kovin turhantarkka -- helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe vähän vaivaa...

Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.

Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla, mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä elämäänsovittamista -- kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.

Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun, aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.

Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta tahdostaan.