Part 16

Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät -- kaikilla on heillä oma päänsä eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten hoidossa.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen häntä kiivastumasta.

Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.

-- Mitä matkustavaisia täällä on?

-- Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin heille kahvia ja teetä.

-- Mitä he tahtovat?

-- No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.

Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan, oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten luona -- niin, _hänen omien_ lastensa, niin hän sanoi usein, sillä olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista isäänsä.

Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä, samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.

-- Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä suuttumustaan.

Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.

Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista alkoi lastenkamarissa -- josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot saivat matkata uuniin -- ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.

Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että hän näki äitinsä.

-- Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.

-- En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla tapaturmasta.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi samalla tavoin.

-- Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?

-- Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla, mutta ... mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.

Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet, että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa. Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta pois kauniimpaan olemassaoloon.

Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli vihdoinkin pehmennyt.

-- Kas tuossa -- sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille -- tuossa on nyt kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.

-- Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!

25. SEURAKUNTA JAKAANTUU KAHDEKSI PUOLUEEKSI.

Syyskuu oli puolivälissä, ja Arvelinin herrasväellä oli Kallisissa tapana viettää juhlallisesti Elisabetin päivää talon rouvan kunniaksi, vaikka hänellä todellakin oli vähimmän iloa niin monen vieraan kestitsemisestä. Nuoret viskelivät puutarhassa toisiaan pihlajanmarjoilla, keski-ikäiset laskeskelivat markkoja pelipöydän ääressä ja vanhat sekoittivat kortteja tai tekivät totia. Åkerströmin rouva johti puhetta, kuten tavallisesti.

-- Loa viipyy hirveän kauan tänä iltana. Hän vaivaa itseään niin kovin paljon pappilan lapsipahan tähden; minä en voinut kieltää häntä pistäytymästä siellä, kun olimme niin lähellä. Kaikki se vähäinen ihmisyys, mitä sillä lapsipahalla on, sen se on saanut Loalta, eikä sitä kovin paljon lienekään, mutta saksaa hän on oppinut; on oikein merkillistä, miten taitava Loa on saksankielessä, hän lukee sekä Gillerit että Schötet, mutta hän onkin saanut kasvatuksen, se on maksanut Åkerströmille sievoiset rahat. Niin, uskokaa vain, serkku, Loa oikein itki, kun ne toiset raukat kesällä kuolivat niin ykskaks, mutta sehän olikin heille parasta, kun olivat molemmat niin vaivaisia ja hupsuja. Minä sanoin jo heti alussa, että niin käypi semmoisen apointemangin, kun tahdotaan parantaa ihmisiä vain paljaalla vedellä ja ilmalla; eihän kanarialintukaan tyytyisi semmoiseen elintapaan. Mutta on sellaisia ihmisiä, jotka ovat olevinaan toisia viisaampia ja tuomitsevat kaikkia muita, yksin Herran huoneessakin. Olisipa sopinut kiittää onneaan, kun sai neuvoa lääkäriltä, joka taisi hieman enemmän ja oli hovineuvos ja oli seurustellut ihmisten kanssa, mutta mitä sellainen sivistymätön ihminen tietäisi? Mutta olihan se oikein kauhea tapaus; sanotaan, että muuan tietty henkilö on lyönyt hiilihangon poikki siihen ... minä en muista, mikä se hovineuvos olikaan nimeltään, mutta Loa, joka on niin perehtynyt saksaan, puhui hänen kanssaan ihan kuin kirjasta ... niin, nyt muistan, se oli Kopp tai Kropp,[16] jotakin sinne päin. Tehän, herra nimismies, tiedätte sen asian parhaiten.

-- Kopfschmertz, virkahti kruununvouti; hän ei voinut olla vastaamatta, mutta näytti kuin hän olisi mieluummin tahtonut olla kajoamatta muistoihin, jotka eivät olleet varsin suloisia. -- Se oli vain vähän kiivaanlainen sanakiista eikä mitään muuta, lisäsi hän.

-- Kaunis nimi ja hyvin sopiva lääkärille, puuttui puheeseen Jacquette von Holbach ivallisesti. -- Tohtori Päänkivistys.

-- Meillä olisi aikoja sitten pitänyt olla provisionalilääkäri[17] täällä Aulangossa, jatkoi laamanninrouva, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut huomautusta. -- Kruunu lähettää kyllä lääkäreitä Lapinmaahan, mutta täällä saa kuolla lääkärin avutta. Olettehan, serkku, kuullut, että tuomiokapituli on laatinut vaaliehdotuksen?

-- Olen, vastasi Arvelin, Hannuksen kappelin anomus, että se pääsisi eri pitäjäksi, on hylätty, eikä mikään estä enää asian laillista kulkua. Orre on ensimmäisenä, Lysander toisena ja -- Antti! -- Idegran kolmantena vaalissa, kun Herrelin -- aja kanat pois puutarhasta! -- luopui hänen tähtensä. Idegran pääsi ansioittensa tähden neljän kirkkoherran ohi.

-- Kuulettekos, serkku! myönsi päätään nyökäyttäen rouva puheenjohtaja. Semmoista pastoria kuin Idegran ei löydykään koko hiippakunnasta; hänen vertaistaan maanviljelijää ja ihmisystävää! Hän saa kaikki äänet; muistakaa mitä olen sanonut. Milloinka vaali on?

-- Tuossa joulun paikkeilla. Heidän on ensin saatava määräykset ja sitten saarnattava vaalia.

-- Saarnatkootpa tai riehukoot, miten mieli tekee, Idegran kuitenkin kaikki äänet saa, se on aivan varma asia. Hän on ollut niin alakuloinen viime aikoina, kiltti, herttainen, kunnon pastori Idegran raukka. Hänellä on niin paljon tekemistä seurakunnassa, hän tekee työtä ja puuhaa ihmiskunnan ja skotlantilaisen auransa hyväksi, mutta mitä hän saa muuta kuin kiittämättömyyttä Jumalalta ja ihmisiltä; kävihän vaivaishoito ja Parkkosen suon viljelys aivan päin mäntyä. Mitäs siitä sanotaan, että Idegranin tahtoessa myydä Seppälän neljä köyhää lasta enimmän tarjoavalle ei Stjernkors siihen suostunut; niinhän asia oli, serkku Arvelin?

-- Aivan niin, aivan niin, vähimmän vaativalle. Niin tehtiin aina Ödmark-vainajan aikana, ja se onkin helpoin keino -- huuti Polle! -- pitää huolta pitäjän köyhistä.

-- Niin, eikö olekin? Ja kuitenkin oli maisteri Stjernkors, joka tietää kaikki asiat paremmin kuin muut, sanonut sitä ihmishuutokaupaksi. Kaikkia sitä saakin kuulla! Ikäänkuin ei armeliaisuus olisi kunnallis-institutsioni ... assosiatsioni... inkvisitsioni ... rekreatsioni,[18] saavathan ne ruokaa, vaatteita ja asunnon!

-- Mitä hemmettiä -- keskeytti jahtimestari von Holbach remahtaen aika nauruun -- jos armeliaisuus on inkvisitsioni, niin enpä ollenkaan kummastele, että Idegranista on tullut suurinkvisiittori. Se pahus myötti viime maanantaina korpraali Skottilta ruiskuhilaan pellolta ja lehmän kytkyestä.

-- Ei, hyvä isä, armeliaisuus on kommunikatsioni ... kollisioni ... konfusioni[19] ... ja sentähden on kuin ollakin pitää, että lapset myydään huutokaupalla, passionin tähden, konsideratsionin tähden ja muntratsioniksi,[20] ivaili neiti Jacquette ollen mitä terävimmällä ja pisteliäimmällä tuulella. -- Olisipa vahinko, ellei Idegran pääsisi kirkkoherraksi.

--- Mitä sanotte? kysyi laamanninrouva tapansa mukaan turvatonna pistopuheita vastaan.

-- Minä kuulin kerrottavan -- vastasi neiti Jacquette vahingoniloisena voitostaan -- että Sammen Simo ja monet muut pitäjäläiset aikovat pyytää maisteri Stjernkorsia neljänneksi vaaliin.

-- Se ei käy päinsä -- terveydeksenne, rouva Åkerström! -- ennenkuin hän suorittaa pastoraalitutkinnon, väitti Arvelin vastaan.

-- Ei, ei se saata mitenkään käydä päinsä, jatkoi laamanninrouva avusta kiitollisena. -- Hänen täytyy ensin suorittaa pastoraalitutkinto. Ja siihenpä tarvitaankin hyvä joukko tietoja. Entä ansiot sitten!

-- Kyllä kai, puuttui puheeseen Jacquette, siihen tarvitaan sen verran, että mies vanhoilla päivillään lukee uudelleen entiset koululäksynsä ja menee kaikkein nöyrimmän näköisenä tuomiokapitulin nuorten lehtorien eteen ja pyytää heitä hyväntahtoisesti tutkimaan, voisiko hän ehkä ansaita pastorin viran, kun hän jo on puolen ikäänsä kunnialla hoitanut sellaisia toimia. Jos herrat lehtorit vastaavat: voitte -- tai: varsin hyvin -- tai: aivan erinomaisesti -- silloin anoja saa kirjallisen todistuksen siitä, ettei hän ole _aasi_, joka olikin todistettava, ja sitten hän saa oikeuden etsiä itselleen lauman, kun kirkko on hänet jo paljoa aikaisemmin vihkinyt paimeneksi. Mutta jos lehtorit vastaavat kieltävästi -- niin, silloin ei N.N. ansaitse kunniasauvaa, ja kirkko on saanut sinetöidyn vahvistuksen siitä, että se on sellaiselle kelvottomalle antanut papinkauluksen, sakramentit ja ihmissielut -- mutta ei tuloja. Muuten kysyin äskettäin huvikseni Stjernkorsilta, joko hän on suorittanut tutkinnon, ja hän sanoi tehneensä sen viime vuonna, ynnä suorittaneensa kaikki metkut, mitä siihen kuuluu: väittelyt, saarnat ja hikoilemiset. Turussa näkyy olevan kaksi vesiparannuslaitosta; toinen Kupittaan lähteellä ja toinen lähempänä tuomiokirkkoa.

-- Niin, siitä nyt näkee -- sanoi laamanninrouva -- mihin joudutaan, kun taitamattomat saavat ryhtyä asioihin, joita eivät ymmärrä. Saatan kyllä hyvin käsittää, miten Stjernkors on saanut semmoista kannatusta tässä pitäjässä. Onhan nähty, miten hän päivät päästänsä käy töllipahasissa kurjimman roistoväen luona, mitä Aulangossa on. Sentähden on nyt sellaista joukkoa, joka pyytää häntä neljänneksi vaaliin, mutta luullakseni on pitäjässä sen verran edukatsionia,[21] sen verran suppositsionia,[22] että roskaväeltä saadaan äänestetyksi suu tukkoon.

-- Minä puolestani -- sanoi kruununvouti varovasti puheen lomaan -- pitäisin Stjernkorsia sangen sopivana. Hän on hyvin uuttera, tosin hiukan yltiöpäinen ja liian vähän muodollisuuksista huoliva, mutta hän on kuitenkin taistellut ankarasti salapolttimoita ja salakapakoita vastaan. Tänä vuonna on meillä Aulangossa paljon vähemmän kruununrästejä, ja kansa on tullut ahkerammaksi.

-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin tunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin likeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström voitollisen pilkallisesti. -- Mutta luullakseni olettekin te ainoa Aulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä perusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.

-- Ei, p--u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen rouva! -- kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen -- ja minä äänestän Stjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa pappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla. Sellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on, luikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa kummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki kuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä helkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään siirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan, mitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän: profeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa hän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias. Huuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon ihmisten joukkoon!

-- Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin käännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän, von Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin siirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?

-- Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului vastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet. Nyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi -- hiljaa, Polle! -- saa enemmän silmiä.

-- Sittenpähän nähdään.

26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.

Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko -- muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia -- kellastuneiden heinämättäiden välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin. Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut kirkkoherrana seurakunnassa.

Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.

Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: _Isidor, Beata_. Niiden vieressä oli pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.

Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona. Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn kuihtuneissa lehdissä -- onhan siinäkin auringonpaistetta.

Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä avoinna hänen molemmat Raamattunsa -- luonnon ja hengen Raamattu. Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää sanaa eläville ihmissieluille.

Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi, tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan. Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa, tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa. Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä. Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää, mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.

Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa, syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.

Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen ja sanoi hänelle lempeästi:

-- Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.

-- Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen, sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.

-- Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, -- jatkoi Stjernkors -- että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.

-- Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.

-- Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta, iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi. Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja toimimaan omin päin.

-- Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa sinutteli hän aina.

-- Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?

-- Lähden, koska sinä niin tahdot.

-- Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?

Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin sinut joka yö unissani.

-- Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista isääsi!

Allfrida oli vaiti.