Part 15

Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan "kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa, maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.

Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.

-- En auringosta enkä kuusta, jalo herra -- vastasi kerjäläinen muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään -- vaan ihan yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä. Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä Petroleumi -- sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! -- mutta teidän edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin taisin.

-- Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit palveluksesta?

-- Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän kanssa.

-- Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.

-- Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan ... jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu, jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:

Harakka nauravi, tempun mä tein, Kuat, kuat, hililuu! Hopeisen lusikan varkahin vein, Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!

Orava laativi silmukan, Kuat, kuat, hililuu! Ja nopsasti linnulta vie lusikan, Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!

Harakka, tuo varas, hirtettihin, Kuat, kuat, hililuu! Ja varkaalta-viejä palkittihin, Kuat, kuat holohoi, oi, oi!

-- Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä! keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä riemunantajaa.

-- Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. -- Minulla on tässä säkissäni vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se; kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla kello yhdeksän?

-- Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa. Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen mukaan, mene!

Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin vaatteisiin.

Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.

-- Ei -- sanoi hän itsekseen -- minä en saa hätäillä, minulla ei ole vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.

22. MITÄ JOOSUA TARKOITTI HARAKAN LAULULLA.

Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:

-- Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä. Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet. Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä...

-- Lainasitko?

-- Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.

-- Senkö, jonka lainasit?

-- Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään, mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä paikoin.

-- Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi. Jatka!

-- Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä. Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani; ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. -- Sinäkö siinä olet, Pekka? kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. -- Niin oon, vastasin minä ja vingutin puhettani kuin lukkarin renki. -- Autapa sitten tämä matkalaukku rekeen, sanoi hän. -- Niin, mitäs muuta, me kantaa rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. -- Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. -- Ei, sanoin minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. -- Pekka, huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita, Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.

-- Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi Stjernkors ankarasti.

-- En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan -- väitti mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti -- mutta minä en ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta. Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä käskyissä.

-- Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen, että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.

-- Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. -- Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?

Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja, jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.

Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810 riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.

-- Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors, lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään arvoinen.

-- Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. -- Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!

Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta. Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.

-- Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors, kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne sinetillä. -- Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?

-- Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä koristetun mahonkilippaan.

Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti lukea Allfrida Ödmarkin nimen.

-- Missä on avain?

-- Se lienee hänellä ollut taskussaan.

-- Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?

-- En.

-- Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.

-- Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.

Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.

-- Antakaa anteeksi! hän sammalsi.

-- Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton, minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi sinä olet haudannut hänet meren jään alle.

-- Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja ihmeissään. -- Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen paholaista. Mutta minä otin ... minä otin jotakin...

-- Mitä otit? Tunnusta!

-- Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa makkaran. Ja sitten ... minä varastin kirjan.

-- Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?

-- Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin unista.

-- Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi...

Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.

-- Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.

-- Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa tulla hyväksi ihmiseksi.

23. HOVINEUVOS KOPFSCHMERTZ.

Suomen virallisessa lehdessä[13] oli siihen aikaan luettavana lain määräämä kuulutus, joka herätti uteliaisuutta ja huomiota. Ilmoitettiin nimittäin, että kaikenlaista irtainta omaisuutta, puhdasta rahaa ja velkakirjoja oli otettu talteen epäiltävältä henkilöltä ja että ne saattoi yön ja vuoden kuluessa periä Aulangosta kruununvouti Rågbergiltä se, joka voi todistaa olevansa niiden omistaja. Tavarain arvo oli melkoinen, noin 23.000 hopearuplaa, lukuunottamatta lukittua ja avaamatonta lipasta. Ei ketään omistajaa kuulunut.

Sitä paitsi ilmoitettiin samassa lehdessä mamseli Apollonia Durinille, jonka oleskelupaikkaa ei tiedetty, että paitsi mainittua omaisuutta samalta epäiltävältä henkilöltä oli otettu kaksi mamseli Durinille kuuluvaa velkakirjaa ja muutamia vähempiarvoisia, hänen nimellään varustettuja tavaroita; mutta siihenkään ilmoitukseen ei tullut vastausta. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluivat, eikä Stjernkors, vaikka hän hiljaisuudessa tiedusteli Ahvenanmaalta mamseli Durinia, saanut muuta selkoa kuin että hän oli jo maaliskuussa lähtenyt postiveneessä Ruotsiin.

Se riitti kuitenkin poistamaan murheen taakan nuoren papin sydämestä. Asianomainen oli siis elossa; mustalainen ei ollut upottanut häntä meren syvyyteen.

Kappalainen, pastori Idegran, vetäytyi varovasti erilleen koko asiasta. Hän toimitti niin, että kruununvouti Rågberg laillisesti määrättiin rovasti Ödmarkin lapsien holhoojaksi; vainajan velkojat kutsuttiin kokoon, ja huutokauppa, jossa kallisarvoinen irtaimisto oli myytävä, siirrettiin toistaiseksi. Idegran olisi tehnyt sievoiset kaupat, jos niin erinomaiset huonekalut, maalaukset, kirjat, hopea- ja taide-esineet olisivat joutuneet myytäviksi vasarakaupalla Aulangon talonpoikain keskuudessa.

Rågberg oli jäykkä herra, virkavaltainen ihan kiireestä kantapäähän, paljoa virkavaltaisempi kuin hänen esimiehensä laamanni Åkerström; mutta jos pestiin pois ulkokiilto, oli kankean kuoren alla kunnollinen, rehellinen, hyvää tarkoittava virkamies. Herra Rågberg ja Stjernkors eivät likimainkaan olleet samanlaisia mielipiteiltään, mutta he kunnioittivat juuri parahiksi sen verran toisiaan, etteivät joutuneet riitaan lapsista.

Kevään ja kesän tullen kävi lasten tila yhä paremmaksi, heidän voimansa varttuivat, heidän terveytensä näytti melkein päivä päivältä edistyvän raittiin ilman, valon, vehreyden ja toivon vaikutuksesta. Allfridan posket pyöristyivät ja terveyden punahohde alkoi kohota niille; Beatan mielipuolisuus haihtui kuin talvinen sumu, ja siitä jäi jäljelle vain hajamielisyys. Isidor rupesi kaikkien ihmeeksi vähän kuulemaan ja puhumaan. Erland Stjernkorsin vaivat alkoivat tulla runsaasti palkituiksi, Loa Åkerström siunasi hetkeä, jolloin hän oli ruvennut lasten opettajaksi, ja täti Milenia jupisi leikillään tyytymättömänä, että "hupsut lapsipahat" ovat ruvenneet nukkumaan joka yö rauhassa, joten hänellä ei ole mitään tekemistä. Voisihan mikä piika hyvänsä hoitaa semmoisen joukkion, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.

Siitä onnellisesta harhaluulosta herättivät täti Milenian eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä parit kiesirattaat, jotka tulla rämisivät pappilaan. Toisissa istui kruununvouti Rågberg, toisten sisällys esitettiin hovineuvos, tohtori Kopfschmertziksi,[14] rykmentin lääkäriksi, joka silloin oli virkamatkoillaan maassa, mittailemassa sotilaitten nälkävyön pituutta ja paksuutta eri seuduilla.

Stjernkors oli poissa tavallisilla kylämatkoillaan, mutta vierailu ei koskenutkaan häntä; herrat astuivat sisään.

-- Hyvä neiti -- sanoi kruununvouti äänellä, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastustelemisia -- sattui niin onnellisesti, että hovineuvos Kopfschmertz tuli kulkeneeksi Aulangon kautta tärkeillä tutkimusmatkoillaan, ja hovineuvos lupasi olla hyvä ja katsoa Ödmarkin lapsia ja määrätä heille terveellisen hoitotavan. Hovineuvos on opiskellut Rostockissa, saanut tohtorinhatun Tübingenissä, ollut lääkärinä Simbirskissä, pitänyt apteekkia Moskovassa ja päässyt rykmentin lääkäriksi Arkangeliin. Niin laajalti toimiessanne olette, herra hovineuvos, varmaankin saanut nähdä monta mieltäkiinnittävää taudintapausta...

-- _Ei was_ -- virkahti hovineuvos, pitkä miehen roikale, jolla oli tuuhea, musta poskiparta kahden puolen naamaa ja muoto kuin Mooseksen lain kivitauluilla -- _bringen Sie mir die Subjecte, wir wollen sie ein Bischen sondieren_.[15]

-- Olkaa hyvä, viekää meidät lasten huoneeseen! tulkitsi kruununvouti.

Täti Milenia tunsi ilmassa jotain, mikä saattoi hänet vaistomaisesti kammoamaan mustapartaista lääkäriä, vaikka hän olikin kokonainen hovineuvos, ja puolustautui neuvottomuudessaan sillä, etteivät lapset ole kotona.

-- Eivätkö ole kotona? toisti kruununvouti hyvin kummastuneena.

-- _Nicht zu Hause_? tulkitsi hovineuvos itselleen ja sijoitti alahuulensa hyvän joukon ylähuulta ulommaksi.

-- Niin tuota, lapset menivät puutarhaan; en oikein tiedä missä he ovat, sammalsi muori, kun kauhukseen huomasi ukkospilven nousevan holhoojan juhlalliselle otsalle.

-- Minun täytyy tunnustaa, että tässä talossa näyttää olevan hieman omituinen tapa hoitaa sairaita lapsia, sanoi kruununvouti, äänessä hyvä joukko pippuria, eikä siihen olisi tarvinnut paljoa lisäksi, ennenkuin siitä olisi tullut aika väkevä annos. -- _Entschuldigen Sie_, antakaa anteeksi; suvaitsetteko, herra hovineuvos, lähteä kävelylle puutarhaan?

Pitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja koivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän oli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta pienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja Isidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti vipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka vuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään ruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan ihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko ilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.

Kruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä, että niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin kuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä lapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi tutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut pienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä heikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan vieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt tuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan heidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä ja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa aivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti ensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan katse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi. Isidor pyörtyi vaunuihinsa.

Kruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku tulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi alahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän näköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki tyyni oli muka vain -- keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada sopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla, vaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.

Hetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi neljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja lasten keuhkotaudin parantamiseksi.

24. TAPATURMAN SEURAUKSET.

Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa, jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi, uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä -- mistä oli seurauksena, että suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin. Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin, jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa, vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja, jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.