Part 14

Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä pikku esineitä tuohesta -- vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut saatavilla vankeudessaan --, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen ikäisellään ainakin.

Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin. Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen. Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.

Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan: hän pyysi taivaan palloa.

-- Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.

-- Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö

-- Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.

-- Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani joka yö.

-- Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä, missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?

-- En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki, mutta viime yönä hän sanoi jotakin.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt hänet.

-- Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?

-- Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.

Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja eläimistä.

Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta hänen puhettaan:

-- Minä näen vanhan tynnyrin...

-- Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.

-- Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin ... sen ympärillä oli kaikki hujan hajan ... pöytä oli ylösalaisin ... siinä oli neliskulmaisia, punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä ... anna anteeksi! Minä koetan kuunnella paremmin.

Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija oli Loa Åkerström.

Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä, ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.

Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja, mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella, mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.

Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat voivat.

-- Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.

-- Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei kukaan vieras pääse heidän luokseen.

-- Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni. Olkaa hyvä, astukaa sisään!

Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:

-- Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!

20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN AMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.

Aulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185--

Hyvä ystävä!

Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää, jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa, on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa... Sanalla sanoen, hyvä Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi vierasten toimitusten muurahaiskekoon!

Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin se _parasta_ ollut on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme hedelmälliseksi!

Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia, kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi -- nukkuvat, puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään heränneiksi sanovat -- papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää _säädyksi_), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet -- niin paljon hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa -- niin en voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa, sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.

Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä -- pietisteiltä, hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin -- ja kaikki ovat he vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! -- Mutta kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat. 24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia _senkin_ jäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan -- mutta jos meidän valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.

Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani maallikoista kuin papistosta, mutta -- älä millään muotoa kerro sitä Turussa!

Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen -- sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta -- kunnes äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa, tahtoisit olla apuna siinä.

Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän ajan eikä -- ainakin minä uskon niin -- katkea edes kuolemassakaan. Tuo vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin, kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista, syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.

Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen, somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo ennustukset olleet aiheettomia.

Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja. Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa, samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta, neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole koskaan ennen nähneet toisiansa.

Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan. Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin, sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja, jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella siitä.

Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark, joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot. Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. _Sitä_ ei Ödmark suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat, jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?

Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä. Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa, mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin (ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava kanoninen tervehdykseni

vanhalta ystävältäsi

_Erland S:lta_.

J.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon? Minä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen. Ilmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat kotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta Suomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä juustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat kaupanpäällisiksi leivän tähden.

Olin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että mitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin kuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti: kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää: minä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä, että notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta sivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.

_E.S._

21. KIRJE JA VAKOOJA.

Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta Aulankoon:

Parahin Veli!

Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä, saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri, mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä, Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta 10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa, lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark ole ainoastaan _saattanut_ hävittää suurenlaista omaisuuttaan kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta, ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.

Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan, että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä kysymyksestä riippuviksi.

Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä edelleen

nöyrä palvelijasi

_K. Nordstrand_.

Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185--.

Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.

-- Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen, kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu. Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä -- katsotaanpas! -- seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä laumaa!

-- Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. -- Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana, onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä... Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo...

Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä, mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" ... ja niin edespäin, ja niin edespäin!