Part 13

Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa, Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä salassa. Mutta hänellä oli täti -- eräs noita hyväsydämisiä vanhoja neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia! Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.

Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei _sairaus_ kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan _terveys_. Mitä enemmän hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:

_Nautittava_:

_ensiksi_: ilmaa; _toiseksi_: valoa; _kolmanneksi_: vettä; _neljänneksi_: vahvistavaa ravintoa; _viidenneksi_: vaihtelua ja liikettä; _kuudenneksi_: lepoa: _seitsemänneksi_: vapautta; _kahdeksanneksi_: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia; _yhdeksänneksi_: toivon ja ilon vaikutelmia.

Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.

Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys, sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.

Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan lääkintätapaan. Uskoa, että _kaikki_ taudit paranisivat vedellä, ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia; mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!

Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan, joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.

Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida, joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"...

Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen. Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako? -- niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen -- kyllä, kyllä, mutta vähän parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle... Kylpyä joka toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?... Lihalientä? kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista paljoa paremmalta... Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi -- sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin käyttämään.

Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi. Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan. Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas -- Joosua kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut; sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta. Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra muinoin kymmenelle spitaaliselle: _menkää ja näyttäytykää papeille!... Ja mennessään he tulivat puhtaiksi_...

18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.

Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun keskipaikoilla -- käsillä oli viinankeittoaika -- ja se oli Aulangossa hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika. Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju; silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.

Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja pimeyteen vaipuneesta kansasta.

Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan, ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"

Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia "maailman pahuutta".

Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon, kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi juuresta käsin -- rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti, säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa -- eikä vain toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet, eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.

Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla. Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä, astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain tapaisivat hänet sopivassa paikassa.

Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden melkein irroilleen.

Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä, mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.

Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.

Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari. Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut. Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski moneen sataan paatuneeseen sydämeen.

Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen, joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä -- mutta se olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi, sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden ... siksipä on vielä tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!

19. SISARUKSET.

Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut. Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat, keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät. Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe, joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana huvina.

Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet. Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua. He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut puhumaan merkkikieltä.