Part 12

Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten läsnäoloa.

Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista, varjomaista porsliinikuvaa.

-- Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.

-- Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla varustettua vuodetta.

-- Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.

Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni, melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin, peljästyksestä mielettömin katsein.

-- Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.

-- Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua. Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri, olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti, ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha, sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat, että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin. Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.

-- Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.

-- Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen. Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta, ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen ennenkuin tuli tehtiin uuniin.

-- Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.

-- Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi muka saastuttaa kielen.

-- No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset. Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon. Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.

-- Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin, toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta ... kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua; niin, _Allfrida_ kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan hän kuulee asiat äitivainajaltaan.

-- Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.

-- Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa! Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?

15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.

Joosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.

-- Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä lapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi, mutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on kerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun hän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot vain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät he nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.

Niin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti irvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.

-- Joosua -- sanoi pappi vähän mietittyään -- toivoakseni riittää jo minun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden vuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme hätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat saavat nukkua rauhassa.

-- Suokaa anteeksi -- vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän mennessään valitulle taistelupaikalle -- lähinnä hyvää virsikirjaa ei ole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi komentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä. Tätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä syystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä näkyy olevan yltäkyllin tarpeita _bastonadiksi_.[11]

-- _Barrikadiksi_,[12] tarkoitat?

-- Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää, jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa _masekatiksi_.

-- Miksikä?

-- Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.

-- Ahaa! _Kasematti_.

-- No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.

-- Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen, että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua. Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat tien tuketuksi.

Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään. Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva, laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.

Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.

-- Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.

-- Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.

-- Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?

-- Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.

-- Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin, hampaitaan kiristäen. -- Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.

Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet kokonaan.

-- Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.

Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.

-- Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä päälle ylös ilmaan. -- Kun he nyt tulevat alas -- ja minä toivon, että se tapahtuisi pää edellä -- niin he vannovat kaikki kolme nähneensä rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista, pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi...

-- Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?

-- Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he hänet vielä näkivät ... mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.

-- Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.

-- Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua, ettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun olen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan ... mutta saatanhan istuutua johonkin nurkkaan tuonne lasten luo.

-- Hekö sitten sinua suojelisivat?

-- Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston kuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja pahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.

-- On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset suojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos vietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä kaikilta äkkihyökkäyksiltä.

He palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui vanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa selkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö kului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.

Kymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa nakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö, unissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä monesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn vuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida hänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle, mitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli yhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin rakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.

Myöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland Stjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki puolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.

-- Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?

-- Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla. Saamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt matkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat ulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että neidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja neljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen ryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista alamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut Aulangon pappilaa.

-- Kiitetty olkoon Jumala -- sanoi Stjernkors -- että pahuuden vallat ovat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho, sillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille orporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus on hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön kovuus on niin kauan rikkonut. Niin -- huudahti hän ja painoi suudelman heränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle -- tästä lähtien olen isänä näille surun lapsille.

16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.

Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta, jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties oli saanut voitetuksi.

Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas toiselta puolen -- puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla -- suloisen, kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.

Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä, jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä), nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin korttipelissä.

Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin "neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.

-- No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. -- Minusta se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi "tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: "_Muutamia heistä te tapatte_." Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.

-- Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne Särkylään, vastasi kruununvouti.

-- Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa, sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa ylisten ikkunoiden kautta.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia -- oliko se todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.

-- Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä... Minä ostan ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?

-- Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä passaan.

-- No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta...

-- Etikasta, jatkoi Jacquette.

-- Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva, kiukusta punehtuen. -- Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta, armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?

-- Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai toisin sanoen -- kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies -- sänky.

-- Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu, toinen kuin kala ja kolmas kuin...

-- Kermakannu.

-- Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?

-- Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.

-- Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin kuusi, huomautti Jacquette.

-- Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta lapsuudenkodistaan...

-- Maustelaatikostako?

-- Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä pelaan mukana ruudussa.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien kanssa -- kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa paremmat.

-- Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva, olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta; mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti, kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.

-- Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille. Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi kruununvouti.

-- Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä. Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?

-- Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.

-- Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin hirmuisen paljolla rahalla!

-- Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.

17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.