Part 11

Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä ja inhoittavaa -- ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken alhaisen, kauhean ja tuhoisan -- hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa, mutta paljon merkitsevä sana _lääninviskaali_. Kumea murina levisi heti käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.

Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe, uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki kaulat eteenpäin... Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin. Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!

Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan syvimmästä sydämen pohjukasta -- tuo rukous, joka rakentaa uskon vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja takaisin saavutettuun paratiisiin -- se tippui kuin kesäinen sade kuiville kedoille ... kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä, villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti, mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.

Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan. Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.

Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.

Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.

Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen rakentuen...

Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi, vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen, katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä, ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa Johanneksen todistuksesta.

Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen kuin suuri, määräämätön vainio -- tietääkö hän, että nyt on _hänen_ kylvöaikansa, _nyt_ on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua, ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti, siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla...

Ostakaa aikaa!

12. SAARNAN JÄLKEEN.

Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach, jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret (hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta itsensä kylläiseksi.

Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin, naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran _pièce de résistance'n_, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona, jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-_neidit_, Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin Åkerströmin _mamselit_ Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain, ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva Rågberg-nimeen.

Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan "seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua, miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle: tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa sivistynyttä miestä seuraelämään.

-- Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.

-- Osaako se p--u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.

-- Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen puoleen. -- Sanotaan, että hän olisi -- voit panna pellin kiinni, Antti -- jonkinlainen herännäispappi, joka -- mitä minun pitikään sanoa? -- mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! -- ei voi istuutua ruoalle lukematta rukousta -- huuti, Polle! -- ensin tavallisesti ja sitten takaperin.

-- On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. -- Ei nyt enää ole mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan keskellä valoisaa päivää!

-- Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von Holbach, neljänneljättä vanha. -- Mutta siinähän on ihan selvät tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut ryövärien käsiin?

-- Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.

-- Pyydän anteeksi -- puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin arvokkaasti -- minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi. Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta. Minusta hän oli hyvin mauton.

-- Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa sisarelleen Liinalle.

-- Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni ratkaisevasti.

Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.

-- Minä -- virkahti laamannin rouva -- höristin koko ajan korviani saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.

-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti. Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri osiin, _ensiksi, toiseksi, kolmanneksi_ ja niin pois päin. Mies vain paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?

-- Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.

-- Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus, jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni tulee papilta.

-- Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti sanoilla: "arvoisat kristityt!"

-- Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia kristittyjä?

-- Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua: "kalliit kristityt" -- vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä, närkästyneenä. -- Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille; vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?

-- Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät vaaliin.

-- Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin ympärillä. -- "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää en ole vielä koskaan kuullut.

-- Vieköön p--u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin ovella. -- Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat jäätyneet kiinni...

Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta huoahtaen huudahti:

-- Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään, hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri -- aja ulos Polle, Antti! -- kauniista saarnasta!

13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.

Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä, miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut; hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.

Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.

Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui sisään.

Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin, kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta. Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä; kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset, loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin unentapaista, kammottavaa.

Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän näki mitään.

-- Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän hiukan kärsimättömästi. -- He aikoivat lähettää meidät viime yönä Martoisten metsän torppaan... Mutta torpparin hevoselta katkesi jalka...

Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.

-- Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä. -- Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä... Hän on puolen penikulman päässä... Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä ... kello kolme he aikovat... Tule!

Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun rientäessä ulos.

-- Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen päätään nyökäyttäen.

--- Mitä tietä sinä tulit tänne?

-- Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin. Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.

-- Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä vaarallista tietään lastenkamariin?

-- Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos; minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa. Se syöjätär pelkää pimeätä!

-- Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita, vastasi Stjernkors.

-- Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa, maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat heiltä heidän vankinsa?

-- Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.

Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä. Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen saliin.

14. MURHALUOLA.

Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen tuohivirsuissaan.

He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.

Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan seurana...

Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä, seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että he olivat päässeet matkansa perille.

Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen, myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta. Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa; lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli -- siinä synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto. Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa, josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.