Part 10

-- Isäni poika, kuului rohkea vastaus. -- Muutamat sanovat minua Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä, kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole muuta tekemistä.

-- Oletko mustalainen?

-- Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.

-- Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?

-- Sitä en tiedä.

-- Onko sinulla papinkirjaa?

-- Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi tähän aikaan.

-- Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus pitää sinulla olla näytettävänä.

-- Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan, että Pamppuri on minun renkini.

Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa -- sillä kahtakymmentä vuotta vanhempi hän ei voinut olla -- näkyi niin paljon uskaliaisuutta, viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.

-- Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin ylihuomenna.

Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden joukossa oli hopearupla.

-- Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi; mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa takaisin.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut ehkä kokeeksi palvelukseeni.

Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.

Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa, ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin puettuna hänen edessään.

-- Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.

Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen -- sen lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei mikään kummitus -- se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan kulkija.

9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.

Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.

Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit; vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.

-- Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen, sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.

Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin kuuluvia sanoja:

-- Sinäkö siinä olet, Beata?... Kyllä, kyllä, minä tulen kohta... Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?... Kiitoksia, se oli hauskaa... Nyt minä tulen...

Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä suoraan seinän läpi ja katosi.

Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa "silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi, miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin. Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa valaistuksessa.

Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna. Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa, ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.

Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.

Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!

Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?

Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan; samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä hänen suojelustaan.

-- Joosua! sanoi hän hiljaa.

Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.

-- Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä, missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla, mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.

-- Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.

-- Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä astuskele ... kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. -- Rovastivainaja teetti nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla ... viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista... Parhaita ystäviänsä hän kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat paholaisen ottaneen hänet ... yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta... Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan kunnian vuoksi, luullakseni ... kuusikolmatta, seitsemänkolmatta, kahdeksankolmatta... Nyt olemme kulissin takana.

Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan. Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.

-- Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.

-- Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.

-- On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi, pieneksi tytöksi...

-- Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.

-- Hänenkö lapsensa, mitä sanot?

-- Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!

Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.

-- Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota. Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan -- ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen -- he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!

-- Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen -- sanoi Stjernkors -- jos luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla. Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.

10. JOOSUAN KERTOMUS.

-- Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi. Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata. Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua; ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää. Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja...

Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista päätänsä.

-- No niin -- hän jatkoi irvistäen -- kukaan muu ei tuntenut minua kuin Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan ... ja hän on ainoa äitimuorini, nähkääs maisteri ... eihän minusta kukaan muu koko avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink' kaunis, luonto, oot!"... Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto rinnassain!"... Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni, eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen. Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta rovastiko siellä taaskin kujeilee.

-- Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.

-- Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä... Ja sitten, kun sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin, nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman vangeista....

-- Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?

-- Ja silloin ajattelin itsekseni: _hän_ asuu siellä, talo jääköön polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa edestakaisin tikapuita myöten.

-- Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?

-- On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin: odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan kuoliaaksi.

-- Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä arveluita?

-- Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin; siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia, vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat nälissään rikki paitojensa reunuksia.

-- Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies, saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?

-- Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja, ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta; silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset. Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan, mutta ... nyt hän kulkee unissaan!

-- Oliko heitä kuusi sisarusta?

-- Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia. Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" -- jos tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.

-- Joosua -- sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi -- sinä olet aika kirjava otus.

-- Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.

-- Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele valheita.

-- Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä huvikseni, herra maisteri.

-- Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.

-- Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.

-- Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.

11. TULOSAARNA.

Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.

Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit, joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla, valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman painon alla.

Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi jouten istuvien kesken.

-- Onko totta -- sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin -- onko totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei tunnusta kasteen sakramenttia?

-- Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. -- Hän kuuluu olevan kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki ryssiksi.

-- Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. -- Ettekö ole kuulleet, ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.

-- No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää, ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! -- puuttui puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli uhkaavasti ympärilleen. -- Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville papista?

-- Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset naukut.