Part 1

Produced by Tapio Riikonen

TALVI-ILTIAIN TARINOITA 2

Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa ja Aatto S.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.

SISÄLLYS:

VISENTTI AALLONHALKOJA:

1. Ylioppilasnimikirja. 2. Seitsemän uutta esitellään. 3. Vesimatka Säästöpankkiin. 4. Syrjästäkatselijat. 5. Lupauksen malja. 6. Viheriän huvilan luona. 7. Sörnäisten seitsenlehtinen apila. 8. Kaksi ystävystä. 9. Kilpikonnankuorinen rasia. 10. Tutkimus. Kuulustelu. 11. Tuomio. 12. Veistämöllä. 13. Luonnontutkija. 14. Lupauksen malja pohjaan.

AULANGON PASTORINVAALI:

1. Maantiellä. 2. Kyytimiehen kertomus. 3. Perilletulo. 4. Mamseli Apollonia Durin. 5. Ensimmäinen yö. 6. Pastori Idegran. 7. Mitä oli ajateltava? 8. Puhetta liiaksi, eikä kuitenkaan tarpeeksi. 9. Yöllisiä havaintoja. 10. Joosuan kertomus. 11. Tulosaarna. 12. Saarnan jälkeen. 13. Unissakävijä näyttäytyy taas. 14. Murhaluola. 15. Hyökkäys ja tappio. 16. Toisena joulupäivänä. 17. Erland Stjernkorsin lääkemääräykset. 18. Lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. 19. Sisarukset. 20. Kirje kirkkoherransijaiselta maisteri E. Stjernkorsilta konsistorin amanuenssille K. Nordstrandille Turkuun. 21. Kirje ja vakooja. 22. Mitä Joosua tarkoitti harakan laululla. 23. Hovineuvos Kopfschmertz. 24. Tapaturman seuraukset. 25. Seurakunta jakaantuu kahdeksi puolueeksi. 26. Sota epäjumalia vastaan. 27. Salajuonia ja huhuja. 28. Vaalisaarnaajat. 29. Vaalin edellinen ilta. 30. Vaali. 31. Uusi vaali. 32. Tapauksia, juonia ja tunnustuksia. 33. Sielunpaimenen tappiot ja voitot. 34. Näkyväinen ja näkymätön kirkko.

MIRABEAU TÄTI:

1. Tätini ja minä. 2. Lyhyt kertomus myöhemmästä kasvatuksestani. 3. Suomen ensimmäinen rautatie. 4. Vaskiseppä. 5. Matkaseikkailuja. 6. Yömaja. 7. Muistoon tulo. 8. Sormuksen puolikas. 9. Kuka hän on? 10. Epäilyksiä ja salaliittoja. 11. Muuan seikkailu ja lääkintätaito. 12. Uusia arvoituksia. 13. Jouluaatto. 14. Kuka seppä oli. 15. Mirabeau täti.

Viiteselitykset.

VINSENTTI AALLONHALKOJA

1. YLIOPPILASNIMIKIRJA.

On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana, jolloin ensi lyyry loisti lakissa -- nuoruuden iloista lyriikkaa -- ja tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi. Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen tarttuessaan.

Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita -- ainakin arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa, jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen _obiit anno_ ... tai nykyjään "Kuoli vuonna...", taikka loppuun ei merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.

Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin, useastikin kainoihin muistiinpanoihin -- mitä muistoja, mitä opetuksia, mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta! Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä; muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.

Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle urhoollisen _Akilles_ nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet oppineella _Makaon_ nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa mahtavana majurina.

Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä -- siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin ulkopuolella -- siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura, samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin -- siihen aikaan kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ------sen osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.

Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien kumppanien, _seniorien ja civisten_ kanssa.

Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän saakka pikku kaupunki -- ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys, ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren. Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista hiljaiseen lepolaan, _Mon repos'hon_, juhlasalin viereen. Sen lisäksi oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.

Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä "vanhaa, hyvää aikaa".

Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä sinne punssia.

Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia, joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, _calidariumiin_, jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa. Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka "Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin "vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon", "Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.

2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.

Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839 saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää. Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin" yksityisenä puutarhana -- huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana, että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja, joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon torppareilla.

Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu. Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään mahdotonta?

Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja 99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö maksoi myöhempinä aikoina!

Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle, mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita. Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.

Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin tosin toisinaan -- kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta -- merkkejä muutoin hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison, jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin, että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen, Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä? Politiikasta ei puhettakaan -- lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa "jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan". Muutamia noista osakunnista -- entisistä "natsioneista" -- pidettiin etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan kaikkien toisten itsetuntoa.

Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa; niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken, olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.

Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, _novitiukset_, ehtineet juoda veljenmaljan sekä vanhojen, _civisten_, että vanhempien, _seniorien_, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa. _Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa; joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, mutta _novitius_ oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.

Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä nuoressa seurassa, oli nimeltään _Abraham Tallrot_, jonka niskoja painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden peruskirjan, kunnioitettavan Strelingin _grammatica latina'n_ lävitse; sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina (kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä _Tusse_.

Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä _Hesekiel Granqvist_, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika, kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin _Hevoseksi_.

Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta _Josef Aleksius Enestam_, aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika; pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään _Alonzo_.

Edelleen seurasi järjestyksessä _Adolf Julius Ahl_, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka, sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät, takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä _Pasha_.

Sitten _Antti Rönnholm_, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen; vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä _Antepenultimus_ (kolmas lopusta lukien).

Lähinnä häntä oli iän puolesta _Lambert Severin Björck_, yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen, hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin _Hiireksi_.

Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli kirjoittanut nimikirjaan nimen _Vincentius Ek_. Hän oli pitkä, solakka nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt, ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat, sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä, suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin _cum laude_. Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se, toverien kesken hänet tunnettiin nimellä _Aallonhalkoja_.

Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin -- ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät toisiaan puoleensa -- emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen toverinsa Hiiri.

3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.