Part 8

-- Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.

-- Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.

Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.

-- Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. -- Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.

-- Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.

-- Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?

-- Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!

-- Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa. Tahdotko, sano?

-- _Sinun_ kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. _Sinun_ maasi on minunkin maani.

Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.

Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.

Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.

-- Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sanan _meidän_ erikoisella äänenpainolla. -- Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.

Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.

Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.

Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla Kuninkaan kultaisen kartanon puolla, Voi minun lintuni, voi minun kultani. Kun et tule jo!

Linnut ne laulavat sorealla suulla, Soreampi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.

Paperissa oli vain sanat:

"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun _B:si_."

8. KAMARINEUVOS SIVERT.

Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen. Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.

Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat, venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.

Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.

-- Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen kättä. -- Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes, gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.

-- Isäni -- sanoi Lennart -- käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta. Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä vakuutena.

-- Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil, kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff -- oh, yks merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu, tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en nin tarkist luve muutama satoi leiviske -- ja he rehellis rootslaset ja soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.

-- Suokaa anteeksi -- jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä tyynenä -- ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.

-- Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.

-- Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?

-- Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha, mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.

-- Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää saattaen hillitä itseään. -- Onko herra kamarineuvoksella mitään käskettävää Savonlinnaan?

-- Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite haitta.

-- Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?

-- Was? Kapteen Ladov?

-- Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.

Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitsensä.

-- Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

-- Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin kauniilla ilmalla?

-- Was! Dumme Geschichten![11]

Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa alle.

-- Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos, puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää käy Otavan kartanon halki, vaan -- kenties? -- ehkä Tornion sivuitse. Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan kauppaa.

-- Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]

-- Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa. Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista -- Tupakka-Matin -- levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti, esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän, missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt sanon: _kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!_

Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi, että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä. Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.

-- Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13] huokasi onneton vehkeilijä.

-- Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi kersantti tuimasti, ovea vartioiden.

Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.

-- Jos peen summa dengi ... mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu pujahtaman pois...

-- Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.

-- Mine sano tuhat riksdaaler ... mine meina kakstuhat, huokasi luulottelija-vanki.

-- Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?

-- Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite mine omista... Viis tuhat... Mine on menny mees... Kuus tuhat ... kerjeläin ei on köyhämp... Kymmen tuhat... Das wird mein Tod!

-- Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.

-- Hyve, rakas här Croneld ... älkä panka pahaks minu sopimaton raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite -- rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat velkakirjat.

-- Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos, joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.

-- Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?

-- Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa olevista puoluelaisistanne.

-- Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.

-- Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.

-- Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva mama on möös täs punai kirjas!... Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.

-- Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.

Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta. Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen sangen tärkeäksi.

-- Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen, tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.

-- Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia, että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.

Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin, joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa jäähyväisiä perheeltään.

-- Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on jäljellä toinen ehto.

-- Noch eins! Mein Gott![15]

-- Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin toimintatapani.

-- Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?

Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.

-- Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.

Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.

Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin remahtaa iloiseen nauruun.

-- Juokse -- sanoi hän itsekseen -- juokse tiehesi, vanha konna, joka olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla... Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.

Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt levottomana häntä vastaan.

-- Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.

Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.

-- Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen? kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.

-- Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti. Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken ilmaisemisesta, silloin, Betta... Oletko valmis antamaan alttiiksi kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis uhraamaan onneni, elämäni ... yksin sinutkin!

Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.

-- Yksin sinutkin! kuiskasi hän.

-- Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme ... jos minä pääsen hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.

-- Sinun pitää elää, Lennart ... minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme me toisemme sittenkin... Hyvästi!

-- Hyvästi!

9. SAVONLINNA.

Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.