Part 7

Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.

-- Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?

-- Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.

Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen, että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.

-- Tiedätkö, vanha toveri -- sanoi kersantti painokkaasti -- olisi vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena Savonlinnaan.

-- Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin tunnetulla sananlaskulla.

-- Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa vaivastasi.

-- Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.

-- Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet sitä minun tähteni teekään!

-- Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.

-- Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy, jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän pihallamme.

Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja vastasi:

-- Olkoon!

Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.

Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran ennenkin oli suututtanut kersanttia:

-- Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän menee paholaisen saunaan.

Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän puhujan maahan.

-- Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka kättä annettu kuritus särki. -- Ja te muut -- jatkoi hän, välittämättä Tikin uhkaavista silmäyksistä -- tiedän kyllä joidenkuiden teistä olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa. Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään, joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa, niin astukoon hän esiin!

Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, -- olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari, joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät rauhassa.

Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.

-- Lakit pois, te kytkettävät mullikat! -- huusi majuri iloisesti, käyttäen tavallisia hyväilysanojaan -- lakit pois kersantti Croneldin edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin! Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö? Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna? Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.

Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.

-- Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden, virkkoi Lennart.

-- Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin hänen tietämättään.

Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:

-- Käskeekö herra majuri antamaan raportin?

-- Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri, unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. -- Ja te, nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista meille.

Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen -- jonka kalustona oli telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf Fredrikiä ja Kustaa III:ta -- sai Lennart osakseen odottamattoman kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen tupakkarasiaansa:

-- Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!

Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä ollut oppinut tupakoimaan.

-- Miten hyväksi näkee -- sanoi vanhus -- miten hyväksi näkee. Se johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.

Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.

-- "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu. Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?

-- Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.

-- Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole kuullut sitä ennen.

-- Sen on isä jo kertonut monta kertaa...

-- Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä...

-- Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?

Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan kunnioitti puolipyhimyksinä.

-- Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota oli helppo johtaa syrjään. -- Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa, ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon tietoa -- ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen kuningas naurahti -- hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella -- ja sanoi isälleni: sen vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas, mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen minä sen hänen pojalleen. -- Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai, kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos pysyt lujana.

-- Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien, kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.

-- Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden vieressä, vastasi majuri.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän sanoi.

-- Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.

-- Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman ja oikean harjoituksissa, nulikka?

-- Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.

-- Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun? Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?

-- Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi, jos hän on röyhkeä.

-- Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen ... kahdeksan miestä rivistä ... tähtää ... laukaise. Se on tuuri. Sen voit pitää muistissa toistaiseksi.

-- Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan paljon nykyjään.

-- Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?

-- Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos -- minä oletan vain, että niin sattuisi -- keksisitte jonkun ... esimerkiksi jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?

-- Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi, osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.

-- Mutta jos se olisi ... esimerkiksi nainen?

-- Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa Hämeenlinnaan.

Nuorukainen huokasi.

-- Isä ... on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin erheistänsä.

-- Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa? Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.

-- Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa, ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.

-- No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi. Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin on Baltimoressakaan.

-- Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa tavallisilla huvimatkoillaan?

-- Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian, poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!

-- Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin isälläkin?

-- Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista: kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani. Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen ... hän on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä likitienoillanikaan...

-- Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään muuta käskettävää?

-- On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun usein sukia suutani, kuten näet.

7. ENSI RAKKAUS.

Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.

Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.

Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.

Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä, _mitä_ Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.

Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.

Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.

Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.

-- No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?

Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.

-- Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä kiireestä kantapäähän.

-- Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. -- Muistatko, sanoin aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.

Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle, etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen oli matkalla.

-- Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa, oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana isällesi.

-- Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista sinut.

-- Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?

-- Vihreitä on täällä.

-- Mutta eilenhän oli harmaita.

-- Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä, ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee heitä kaikkia.

-- Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.

-- Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.

-- Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.

-- Oletko siitä suutuksissasi minulle?

-- En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?