Part 6

-- _Assez de paraboles_, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin tulla toimeen avuttasi.

-- Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä, rouvaseni.

-- Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?

-- Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.

-- Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!

-- Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt, uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta, narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin... Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla. Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi. Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.

Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:

-- Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin käsistä!

Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi Lennart:

-- Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle. Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne, koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.

-- Jo riittää!

-- Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?

Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita, tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:

-- Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani, sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt tuon pienen _conte fantastique'si_, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?

-- Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.

-- Se olisi sangen hupaista.

-- Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?... Ei, minä pyydän, sallikaa minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.

Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa. Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "_il faut dissimuler_", täytyy teeskennellä.

-- Sano minulle, ystäväiseni -- jatkoi siis rouva Croneld taas hymyhuulin -- paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?

-- Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa ostaakseni niin kalliin paperin? Minä _otin_ sen häneltä: se oli yksinkertaisempaa.

-- Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?

-- Se riippuu teistä itsestänne.

-- Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun armoillesi. _Enfin_, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita neuvojasi?

-- Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta, jonka te itse olette virittänyt.

-- Ahaa! Väijyntää siis?

-- Ei suinkaan... Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan, johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua siihen.

-- Mitä vaadit siis? Sano!

-- Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja vihdoin ... suokaa anteeksi, rouvaseni! ... pyydän minä, kaikella sillä kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni, että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan, harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että omaanne.

-- Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?

-- Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja velvollisuutenne tähden.

Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.

-- Tosiaankin, hyvä Lennart -- sanoi hän -- huomaa, että olemme vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin päivälliseksi... Paraskove!

Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.

-- Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.

-- Odotas, lisäsi hän.

Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.

-- On välttämätöntä -- jatkoi rouva Croneld -- keksiä jokin tekosyy, minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle, ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista samaa mieltä kuin minäkin.

-- Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista vihollisten kanssa.

-- Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä...

-- Rouvaseni... Kunnioitusta kuninkaalle!

-- Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, _mon petit faucon_, pikku haukkaseni! ... näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni. Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton? Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää, sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät taistelemasta...

-- Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.

-- Paroni Sprengtporten...

-- Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi lausua inhoa tuntematta!

-- Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua, se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät, kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan...

-- Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta _conte fantastique'iani_. Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne, jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?

-- Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet. Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta ja ansaita hänen armollinen suosionsa.

-- Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita, salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?

-- _Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon!_ me teemme historiaa. Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä, pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa kohden.

-- Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.

-- Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.

-- Onko teillä vielä mitään sanottavaa?

-- On -- että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa vielä nähdä sinut ainakin kapteenina ... tiedäthän, että se on hänen korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten ... tiedäthän, että hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin... Tiluksemme ovat rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua vakaaksi nuoreksi mieheksi... Tahtoisin mielelläni nähdä sinut onnellisena, Lennartini!

-- Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon, ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni; olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni. Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?

-- Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.

-- Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.

-- Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?

-- Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta ilmoitetaan.

-- Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia vieraita.

-- Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi pitänyt arvata se.

-- Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani, että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa. Opi, _mon petit faucon_, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme. Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina...

-- Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa...

-- Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.

-- Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä taistelen näkyvillä aseilla...

-- Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa.

-- Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.

-- Antamaan ilmi minut?

-- Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.

6. VALTAKUNNAN RAJALLA.

Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin mieleltään mieheksi.

Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa, vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa tai peloittaa häntä.

Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä kunnon vanhuksen rauhaa.

Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta. Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.

Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja heitti sen kädestään pihalle. Tuuli -- muuan ajan tuuli -- leyhytteli sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen -- yhden niistä monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan yli:

"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta, joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme, sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät teille uskollisen ystävyyden vuoksi

_hyvät ystävänne ja naapurinne_."

Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.

-- Mitä on mielessäsi, vanha narri -- sanoi hänen herransa suuttuneena -- tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?