Part 5

Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.

Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.

Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.

Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.

Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina -- kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.

Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.

Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.

Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.

-- Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. -- Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?... No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?... P----le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!... Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!... Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!

Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen tähden.

-- Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia, masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.

Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä, joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä kaikki suomalaiset hämäläisiksi.

Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla -- joka muuten oli hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa -- ja annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa tuosta kiireisestä työstä.

-- Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn, luullen sodan syttyneen.

-- On -- vastasi torppari lakki kourassa -- armollinen rouva on käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.

Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.

-- Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo kaljaa! mutisi hän.

Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.

-- Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen rintamaan, kuten häntä oli opetettu.

Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.

-- Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.

-- Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.

Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.

-- No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. -- Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p----lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?

Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.

-- Kyllä minä, p----le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.

Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.

Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.

-- Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. -- Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!

Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.

Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:

-- Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.

-- Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika ... sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan ... minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?

-- Hänen majesteettinsa -- jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa -- suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.

-- Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?... Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti ... ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!... Mutta sen kerron sinulle toiste.

-- Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.

Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen -- hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan -- ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.

-- Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!

Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.

-- Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi isäntä.

-- Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan laittamiseen venematkaa varten.

-- Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.

-- En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.

-- Olutta myöskin?

-- Olutta ja viiniä.

-- No piru vieköön!

Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi lähteä.

-- Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien jotakin polttavaa sydämessään.

-- En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!

Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä Rautasaaresta.

-- Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.

Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.

-- Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla isällä enää oli sanomista talossa.

-- Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti -- jos äitipuoleni aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että minä panen vastaan.

-- Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.

-- Niin, isäni, minä.

5. ARMOLLINEN ROUVA.

Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.

-- Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.

Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.

-- Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.

Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut paikaltansa.

Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.

Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.

-- Totteletteko vai ette?

-- Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.

Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen, se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä, yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.

-- Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.

Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar, ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä venematkalle.

-- Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä siis voi mennä järvelle.

Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut, vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan erehtynyt.

-- Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla, sanoi kamarineitsyt uhitellen.

-- Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.

-- Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.

Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen sydämensä tykytti taas kiivaammin -- hän oli liian nuori voidakseen pysyä kylmänä -- ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.

Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä, oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi, jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.

Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle, että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan. Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.

-- Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan äitipuoltaan. -- Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.

-- _Voilà mon petit coucou!_ kas siinähän on käköseni! huudahti rouva Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.

Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut tuo _petit coucou'ksi_, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.

-- Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.

-- Ahaa -- vastasi rouva Croneld -- on venytty puoli tuumaa pitemmäksi! On saatu käytöstapa ja _façon de parler_, puhetapa, joka sopisi vaikka vänrikille! _Mon petit coucou_ on oppinut kukkumaan.

-- Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen pelästymättä.

-- Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua. Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.

-- Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta -- jatkoi nuori kersantti punehtuen läksytyksestä -- kun vain ensin saatte minut vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.

-- _Encore_, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista. _Enfin_, lyhyesti ... jos suvaitset ... anna käsivartesi! Aion lähteä vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme valtioasioista.

-- Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?

-- En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää isältä ilo saada puhella kanssasi. _Allons!_

-- Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.

-- Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi eilen sillä soutelemassa.

-- Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.

-- Mitä tarkoitat? _Mon petit coucou'han_ sanoo sen semmoisella äänellä kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!

-- Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.