Part 4

Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.

Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.

Molemmat matkamiehet -- jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, _Turkiksi_ -- eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.

Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.

Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.

Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki -- joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, _durak_-sanasta -- täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.

Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti -- selässä.

Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.

Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!

Noista tyhmistä ajatuksista -- joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä -- herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.

Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli _Sharp_-nimi, joka suomalaisen suusta kuului _Sarppi_.

Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?

Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.

Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.

Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?

Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.

-- Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.

Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.

Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.

Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.

-- Millä oikeudella -- sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle -- millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?

-- Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.

-- Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.

-- Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!

-- Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.

-- Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.

-- Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?

-- Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!

-- Hyvä herra Croneld -- sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi -- mieleni on paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä -- toisin sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!

-- Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. -- Jos luulette minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni, sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni? Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.

-- Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä kirje kenraali Sprengtportenille -- tunnettehan, toivon minä, kenen käsialaa päällekirjoitus on?

-- Suuri Jumala -- äitipuoleni kirjoitusta!

-- Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta ystävinä.

-- Antakaa tänne se kirje!

-- Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne minusta ja -- teistä?

-- Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!

-- Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?

-- Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!

Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.

-- Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.

4. RAUTASAARI.

Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.

Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä -- nyt, kun sota oli syttynyt -- viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.

Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.

Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua -- hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan -- hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan -- hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa -- ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä -- oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.

Eräs niistä, jotka _eivät_ kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen -- mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa -- vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa -- saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina -- hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"

Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.