Part 3

-- Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille, mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen...

-- Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen, ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne? Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni, odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen tietä.

-- Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo, armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan. Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi vallaksi.

-- Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä, kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se, mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne jokseenkin löyhästi kiinni!

-- Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on takanani armeija ja armeijan takana on kansa!

Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään, mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.

-- Kuka takaa -- sanoi hän -- ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?

-- Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta, ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.

-- Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut suomalaisia uskolliseksi kansaksi.

-- Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi, molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi onnellisesti Ruotsin itärajan.

-- Venäjän suojeluksen alaisena!

-- Joko -- taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen! Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka on sukua keisarilliselle perheelle.

-- Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä Suomen kansassa?

-- Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt, kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa, tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.

-- Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin myyrän käytävistä.

-- Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja Ruotsin hyvänä haltijana.

-- _Eh bien_, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?

-- Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän, kun se on kypsä putoamaan puusta.

-- Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!

-- Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.

Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.

-- Niin, kuulkaahan, -- sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.

-- Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta, missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen _à tout prix_, kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.

-- _C'est bien_, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne. Kuuletteko? Juuri _haaveistanne!_ Varokaa päätänne, kapteeni Croneld! Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti, teidän korkeutenne.

-- _Au revoir_, näkemiin, kapteeni.

Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.

Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää. Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.

Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.

Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.

Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa, joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.

Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen, vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan. Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon -- samoin kuin sen Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon -- otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:

_Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!_

Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu seuraava varoitus:

_Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin, Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin._

Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta -- jossa kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli -- siinä esiintyi nyt kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa, burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä nähdä uuden voitonpäivän.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus -- samalla paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa -- ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena, nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.

Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan, mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta. Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului, kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan: _ilveilijä!_

Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan. Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.

Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.

-- _Voilà, mon prince, votre petit postillon!_[8] lausui hän iloisesti Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.

Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta kiusallista sanansaattajaansa.

-- Minä muistelen -- jatkoi kuningas -- pojan pyytäneen eräänlaisena suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa. Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, _mon brave compagnon_, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. _Attendez_ -- haluaisit ehkä pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. _Au revoir, mon ami_, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.

Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi, että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville upseereille.

Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa: everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan, missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa olivat isänmaan kätkössä.

3. SAVON ERÄMAAT.

Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.

Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.

Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata -- sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa -- siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.

Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa -- Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa -- saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta -- sillä syystä kyllä puhuu kansa _Laatokan merestä_ -- vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina -- alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä -- tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus -- järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo -- kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä -- semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: "_mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs_".[9]

Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.

Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle -- jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.

Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.

Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä -- tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi -- he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.

Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.