Part 29

Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan, ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle, jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.

Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:

-- Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!

-- Mitä käskette, isä?

-- Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle -- en itseni tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden -- katsohan vain, miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!

-- Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne, kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta. Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!

-- Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua, vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa -- ja minä katson hänen kykenevän sen tekemään -- niin muista, millä ennustavalla nimellä tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!

Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne, niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta ... hän joutuu varjojen valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle, jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän nyt poikansa tähden.

-- Isä -- sanoo hän syvästi liikutettuna -- minä olen teille velkaa koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan! Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet saavat levon haudoissaan.

VIITESELITYKSET:

[1] Kellgrenin runoelma.

[2] Bengt Lidnerin runoelma "Kreivinna Spastaran kuolema".

[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.

[4] Senjälkeen kun tämä kirjoitettiin (1863), on sama kuuluisa historioitsija, joka on koonnut Kaarle XII:n syntiluettelon, laatinut sellaisen myöskin Kustaa III:n jälkimaailmalle. Historian lahjomaton realismi on siinä sen ihanteellisen ihastuksen oikaisijana. Mutta nuo näkymättömät, elävät voimat, jotka kohottavat kansoja ja muodostelevat aikakausia, pakenevat realistista käsitystä eivätkä salli itseään määrättävän velkojen ja saamisien mitalla. Historiassa ei ole ainoastaan ruumis, jona on tositapahtumat, vaan myöskin sielu, joka on vaikuttimen ja vaikutuksen yhteys. Paljon suurta ovat _virheet_ synnyttäneet, eikä ihanteellinen käsitys tyydy siihen keksintöön, että pilvi, joka kätkee auringon, onkin vain sumua. Muist. 1879.

[5] Helsingistä Suursaareen on linnuntietä noin 12 penikulmaa. Viaporin pommitus vuonna 1855 kuului selvästi 30 penikulman päähän, jos kuunneltiin korva kalliota vasten.

[6] Hänestäpä saattaisi tulla jotakin.

[7] Eläimet juoksevat, vasikat tanssivat.

[8] Kas tuossa, prinssini, teidän pieni sanansaattajanne.

[9] Täytyy olla lempo ruumiissa, jos mieli jättää kaikki nämä mukavuudet ja hautautua Savon erämaihin.

[10] Venäläisillä oli enimmäkseen vihreä, suomalaisilla harmaa ja ruotsalaisilla sininen puku.

[11] Mitä? Tuhmuuksia!

[12] Nuori mies, te rupeatte hävyttömäksi!

[13] Suuri Jumala, ettehän toki tahtone tehdä minua onnettomaksi!

[14] Te olette erehtynyt, herraseni.

[15] Vielä yksi! Jumalani!

[16] Heitä jo kinasteleminen.

[17] Niin nimitettiin pohjoisessa Suomessa 1741:n vuoden sotaa. Kaarle XII:n sotaa, joka muutti Suomen erämaaksi, sanotaan etupäässä _isoksi vihaksi_.

[18] Kansantaruja.

[19] Sotamiesten kesken yleinen huhu.

[20] Kuningas on aina voittamaton häntä jumaloivan armeijan johtajana.

[21] Ken laillan' nurjui Jumalalle, Voi nurjua myös kuninkaalle.

[22] Spiegelberg: peilivuori.

[23] Muist. 1830-luvulla oli jo Suomessa menetetty kaikki toivo valtiopäiväin saamisesta, joissa ritaristo ja aatelisto voisi perustuslaissa vielä säilytetyn etuoikeuden mukaan esiintyä valtiosäätynä.

[24] Ringa merkitsee: halpa, vähäinen.

End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 1, by Zacharias Topelius