Part 28

-- Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.

Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein sammuvan.

-- Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle, Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki hämmästyksiinsä.

Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.

-- Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau kummituksen hävittyä.

-- Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von Littowin tytär, Justina täti.

25. WINTERLOO, KAARLE SZISTOVO-LITTOW JA VIHERIÄ KAMARI.

-- Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa, valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset julkaistiin Linnaisissa. -- Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!

-- Sitä ei voi p--kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni hyväntahtoisesti.

-- Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin olisi hän oikeata sukua.

-- Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai _poéta laureatus_, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.

-- Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?

-- Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja hovineuvokselle.

-- No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista _préjudicea_, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on arkkitehti?

-- Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta _raillerie à part_, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa koko joukon.

-- Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli _à prendre_, saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut...

-- Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin, montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen isänsähän oli juustokauppias...

-- Juustokauppiasko? Mikä _horreur_! Voi minua onnetonta äitiä, minun Eusebiukseni nai juustokauppiaan!

-- Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?

-- Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!

-- Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein, että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut picardon-viiniä?

-- Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen _chagrinin_, murheen!

Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.

Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun äiti pani asian niin pahakseen.

-- No, no -- sanoi hän lohduttaen -- älkää olko pahoillanne, armollinen äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit, Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä... Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon...

-- Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti poikaansa.

Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.

Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi, jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua. Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin, unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:

-- Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!...

Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä äänellä:

-- Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa rauhaa haudoissansa!

Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.

-- Minä en voi selittää sitä muulla tavoin -- jatkoi paroni Littow -- kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä. Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle Szistovoksi.

-- Kyllä hän teki niin.

-- No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta _mésintelligence'stä_, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme, tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni...

Lithau punastui.

-- Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä, joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja kunnianhimoani tyydyttääkseni... Sallikaa minun, sallikaa Ringan pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä, aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.

-- Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan, vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran vielä ajattelet toisin.

-- Anteeksi -- tuskinpa.

-- Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva sinun tekoasi?

-- Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen, että sillä saan vihkiä uuden kartanon.

-- Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha kaappi!

Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla, itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa ja että se on sentähden niin raskas.

Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.

-- Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.

Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin odottamaton seikka -- ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri, että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat osanneet edes aavistaakaan sitä.

-- Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.

-- Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h--tiin! huusi Holming.

Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva ääni.

-- Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas seinän aukkoon.

Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden pimeään.

Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan, kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena. Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin; hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle, everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen, ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon -- sen, missä salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!

Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset. Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon, ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!

Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.

-- Nämä portaat -- sanoi hän -- vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta -- nukkumasta iäistä unta.

26. KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA MYÖHEMMIN.

Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko, ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen. Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.

Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" -- sillä hän on äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä. Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset, mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo, syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään; muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie", "saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan maailmanmarkkinoilla.

Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla. Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta paloi tulipalossa.

Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine, keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä, yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä "_pour le mérite_" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut. Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.

-- Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.

Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle. Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.

Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen, pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa, näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä, että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin suinkin voit vaatia keltään Littowilta -- huomaapas, Littowilta! -- meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen; keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.

Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" -- ja harvoin kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä -- on entinen arkkitehti Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta. Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa -- entinen Ringa Littow -- on nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva. Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi heitä luulla sisaruksiksi. Anna -- siihen aikaan sanottiin vielä _mamseli_ Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton -- hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa, nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi, kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.

Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä ilokyyneleitä vuodattaen.

Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä -- laiha, hieman kuihtunut olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä. Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla. Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.