Part 27

Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.

-- Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat -- olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua valtoihisi! -- huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa, palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!

Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan, ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.

Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti, paroni Littow.

23. KOHTALOTTAREN UHRI.

-- Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka toisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.

Nyt vastasi arkkitehti vain:

-- Minä teen, mitä minun tulee tehdä!

Ja samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti tempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:

-- Paperi on minun omani!

Lithau oli vaiti.

-- Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti, melkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.

-- Miksikä niin, hyvä herra?

-- Voidakseni polttaa sen.

-- Millä oikeudella?... Tehän löysitte sen Viheriän kamarin tammikaapista?

-- Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?

-- En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on tärkeä paperi.

Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti pidätti häntä.

-- Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista: terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu: _tässä kirjassa on kohtalosi_. Kiihkeän halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.

Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:

-- Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.

-- Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä lukeko ... polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa...

-- Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää ... olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että minä kunnioitan teitä _au fond_, itse asiassa -- että minä pidän teitä arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä... Minä annan teille luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden ... mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.

-- Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä kieltämällä. Nyt -- olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään ilmoittamatta!

Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi sielussaan taistelua.

-- Herra Lithau -- sanoi hän lopulta -- teidän ajatuksenne ovat yleviä, mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii olla, niin -- tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä mitä tahdotte!

Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.

Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen, esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen -- ettei mikään niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.

Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana. Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta hän oli vaiti.

-- No niin -- sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen -- saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?

Arkkitehti hymyili.

-- Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.

-- Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi. -- Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra ... herra ... _parbleu_, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle...

-- Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia mitään tuttavuuden kunniaa.

-- Vai niin, vai niin ... myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena Helsingissä.

-- Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla ei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä ole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan...

-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput hovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen toisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni, älkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja minun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on ennakkoluuloja...

-- Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä, jos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin...

Eversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti kapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.

-- Sano hänelle, että arkkitehti on luonani ... mutta pyydä häntä tulemaan sisään!

Palvelija meni.

-- Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen kuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.

-- En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.

-- Hm ... saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos joku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat niin helppoja _à prendre_, ottaa ... _Attendez_, odottakaas. Te saatte Winterloosta kilpakosijan...

-- Sitä en usko.

Kapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna, vaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni jonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että Lithaulla "olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä", menetti hän malttinsa ja alkoi aivan äkkiä:

-- Nyt minä tulin kosimaan!

Eversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin: johan minä sanoin!

-- Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa näyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä herra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran satulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden huoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen kerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin luuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään tyhmyyksiä -- ymmärrättekö, herra?

-- Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.

-- Serkku Winterloo -- sanoi eversti suuttuneena -- minä luulen, ettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua sillä tavoin.

-- Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto vieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin saakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku Ringan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut turkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen sovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta kuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä kustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin täytyy antaa anteeksi -- minä en p--u vie voi ottaa häntä! Kas niin, nyt se on sanottu.

-- Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet? _Dame_, jopa nyt jotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.

-- Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei Winterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun hyväsukuisen vävyn ... ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä tulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan, jottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän, ettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua Picardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin johdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä Troian että Jerusalemin.

-- Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän kummastuneena.

-- Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella, että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.

-- Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.

-- Ja sukkelat koivet, _par bonheur_, kaikeksi onneksi; minä olen syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta. Kuten sanottu, appivaari -- sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan -- minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? _Plus vite! plus vite!_ hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä; enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen tuulessa. _Plus vite! plus vite!_ huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli, sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän pitää hevosista...

-- Triste-Ruban on järkevä tyttö...

-- Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein selväksi puhuttu.

-- Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta täällä sydänmailla...

-- Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa, mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä. Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee: tölli ja sydän.

Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli liikutetuksi.

-- Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet, sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen tapaan...

-- Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla juustolla.

Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita poskiaan...

Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle aamiaispöytään.

Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän _ei ollut voinut_ tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki eikä edes ikävöinyt vapauttaan.

Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen -- Anna oli kylmä kuin marmori, Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin; häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.

Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että hän oli mennyt kihloihin _par dépit_, vihasta. Ringa sai osittain takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!

Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän... Päivä kului, tuli ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.

24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.

Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.

Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.

-- Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.

-- Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi hän.

-- Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä! sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.

Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.

-- Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se, mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa neidin rakkautta.

-- Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi, jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien maalaistyttöjen sydämet? Tule pois... Me toivomme herra Lithaulle parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on, pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.

Ringa lakkasi itkemästä.

-- Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman katkeruutta. -- Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee aatelitonta ylenkatsein.

-- Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa, joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?

Arkkitehti nousi.

-- Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun siihen, mitä hän sanoo.

Ringa nosti katseensa -- valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja lapsellisesti ja sanoi hiljaa:

-- Minä luulin sinun rakastavan häntä!

Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:

-- Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko _minä_ pitää missään arvossa miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella, joita hän sanoo rakastavansa.

Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.

-- Ei -- sanoi hän hiljaa -- sinä et ole koskaan rakastanut häntä!

-- Minäkö?... En koskaan! huudahti Anna.

-- Mutta minä -- jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu -- minä rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä. Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.

-- Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.

-- Kun olin pieni -- jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin -- teit sinä pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi. Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella? Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata kaikki meidän puolestamme!

-- Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista -- mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?

Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.

-- Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin... Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon...

Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.

Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.

Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti -- veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.