Part 26

-- Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.

-- Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini. Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.

-- Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa, älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa vuosisatain halki. _Enfin_, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä 1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa piirustuksista, eikö niin?

-- Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme aateliston asemasta meidän aikanamme.

-- Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?

-- Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä käytäntöön.

-- Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen...

-- Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin mielipiteet perustuvat tässä asiassa -- asiassa, mistä minä äsken sain kunnian lausua omat mielipiteeni.

-- Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.

-- Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi toisen Littowin-neideistä?

-- Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti, eivät ole mitään keskustelunaiheita.

-- Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin vaimokseni.

Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.

-- Herra Lithau -- sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla -- minä olisin mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa -- sallikaa sanoa ystävänäni -- olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta...

-- Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin varmaa suostumusta -- enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.

Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.

-- Minä en tahdo päättää -- sanoi hän -- ovatko nuoruuden tavalliset harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen liitto on mahdoton.

Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:

-- Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi, mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi hyväksyä.

-- Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.

Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä on Littow!... Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:

-- Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!

-- Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme nähdä.

Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.

-- Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni! huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.

Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat kadottaneet nimensä.

-- Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli hänenkin korkealla otsallaan.

Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.

-- Minä tarkoitan -- sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman katkerasti -- että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella tulevia aikoja.

Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.

-- Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa! huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. -- Ei ainakaan pitäisi niin tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?

-- Liian tarkoin tunnen minä ne.

-- Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas nimi.

Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.

Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä vakavasti silmiin ja huudahti:

-- Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä; nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!

Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.

Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

-- Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. -- Tuo metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi... Mitä vielä, hän on Lithau, _c'est cela_, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla vihan sytyttäjä sukuumme... Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet ... mutta entä jos se murtuisi siitä? _Grand dieu_, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?

Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi. Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina vanhaan kaappiin.

Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli iskuun kohotettuna ... äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi, yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi, asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle kellastunutta paperia...

Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan. Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli vain neljä latinalaista säettä -- sama sukuennustus, jonka eversti tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi salaperäisiin sanoihin: _Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!_

22. YÖLLISIÄ VIERAITA.

Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko? Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen, ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin mieskohtaisia ansioita.

Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan -- hän luopuisi iäksi siitä ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen -- kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on tehnyt jalon työn -- varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.

Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa, mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.

Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli hengitystään pidättäen.

Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.

-- Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä iltana.

Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti. Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.

Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti valveillaolon merkkinä.

-- Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi -- jatkoi hän kuiskaten -- mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.

Lithau saattoi tuskin hengittää.

-- Hän lähtee -- jatkoi hän -- eikä kenties tule koskaan takaisin. Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä, että hän rakastaa Annaa...

Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä kummallinen väärinkäsitys?

-- Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle... Ja jospa tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut -- aina talvesta asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei, tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle, ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma bonneen... Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!

Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.

Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi kädelle.

-- Ymmärrätkö nyt -- jatkoi hän viattomasti -- minkätähden minä hiivin tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; _soit, n'importe_, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään... Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään muuta kuin Annaa ja sinua... Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä ainaiseksi?

Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen kädessään.

Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.

-- Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit, kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan. Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!

Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.

Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.

Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä raikkaan, viattoman suudelman otsallaan ... se vilvoitti hänen polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi, ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.

Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa reunalla -- että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!

Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi, että nuorukainen rakastaa juuri _häntä_? Se ajatus synnytti uudelleen epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.

Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut häntä hirvein, kylmin silmäyksin.

Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu, vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä, missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt Viheriän kamarin kummitus -- sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa työhuoneessa.

Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät hengähdykset.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- sanoi haamu vitkaan ja hiljaa, mutta aivan selvästi -- Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut Linnaisiin.

-- Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada hänet valtoihinsa.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- jatkoi haamu vastaamatta hänen kysymykseensä -- jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan rauhaa.

-- Kuka olet?

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä, mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.

-- Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.

Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.

-- Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi, ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.

Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin kuuluvasti:

-- Eräs Lithau!

Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja kamari pimeä.