Part 25

Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn. Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu. Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan. Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa, jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi, mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat, joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen, että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.

Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton, joka suojeli nurkkaa.

-- Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain turmelemaan minun mattojani!

-- Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi estämään sopimatonta säästäväisyyttä. -- Ellei yleinen paloapuyhtiö olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista, koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin; Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut, Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on _perdu_, mennyttä kalua, eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?

-- Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä kantapäähän.

-- Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä, ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.

-- Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja saattoi meidät keppikerjäläisiksi.

-- Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi. Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän; hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa, äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee vettä Syrjänkoskella.

Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.

Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.

Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p--a minä teen ranskalaisella mamselilla?

-- Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä saamaansa osaan.

-- Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.

-- Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!

Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.

Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen, ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.

-- Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.

-- Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti, antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. -- Linnaisten päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa neidin polkuja.

-- Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että eksymme pyryssä.

-- Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?

-- Enpä juuri ... en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä lentelee Syrjänkoskelta!

-- Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea suojelijansa aina lähellä.

-- Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin vähän vaihdosta.

-- Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.

-- Tosiaanko -- kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?

-- Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?

-- Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?

-- Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.

-- Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä, joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.

-- Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.

-- Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani. Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun, kun ma bonne rupeaa moittimaan.

-- Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.

-- Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä. Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman todellista sielua.

-- Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.

-- Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.

-- Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.

-- Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin me muutkin.

-- Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme ikuisuuksien tuolle puolen.

Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.

19. AALLOTAR JA KYSYMYS.

Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen, kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.

-- Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?

Ringa hämmästyi ja huudahti:

-- Lähteekö arkkitehti pois?

Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.

-- Minä matkustan huomenna, vastasi hän.

-- Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?

Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.

-- Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme taidetta?

-- Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.

-- Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta, silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies, tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.

-- Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa kanssani.

-- En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi valloittaa sen sydämellään.

-- Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä. Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän ette tarkoittanut sitä.

-- En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.

-- Suokaa anteeksi ... sen minä olen usein, ehkä liiankin usein, kuullut ma bonnelta.

-- On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen, kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en voi -- unohtaa!

-- Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?

-- Sanoin, että olette lapsi.

-- Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.

-- Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu...

-- Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.

-- Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on siinä kylliksi.

Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:

-- Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä Linnaisissa?

-- En tiedä ketään, joka kaipaisi.

-- Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa...

-- Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.

-- Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen kaikkia kohtaan.

-- Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.

-- Ja sitten ... me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on sille opettanut.

-- Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?

-- Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?

-- Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.

-- Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.

-- Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten lämpimän takkavalkean ääreen.

-- Mutta minua ei palella ollenkaan...

-- Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen. Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?

Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria portaita.

-- Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.

-- Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?

Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi korkealle hänen olkapäitään vasten.

-- Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään, kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan, ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.

Arkkitehti oli kuullut kylliksi.

20. VIIMEINEN ILTA LINNAISISSA.

-- Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. -- Lasi punssia maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.

-- Mitä punssiin tulee -- vastasi kapteeni -- niin olisi kai oikeastaan minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan. Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät herrat, avaamattomina -- jollei vain Rosengren lurjus... Mutta mitä kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista? Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa... Hän on ihan hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. -- Mutta minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi, kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.

-- Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen. Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!

-- Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa nähdä, että minä olen kostanut...

-- Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!

-- Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.

Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen. Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä Syrjänkosken retkestä.

Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana -- puhumattakaan hienosta illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen, multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.

-- Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin -- kuiskasi hän Lithaulle -- ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä. Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.

-- Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.

-- Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan, en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi _champ de bataille'iini_, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä neuvotella suunnitelmistamme.

-- Miten tahdotte, herra paroni.

-- Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.

Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli tapana.

-- Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!

Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.

-- Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän nukkuu!

Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi Lithauta.

-- Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen. Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun. Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.

Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.

-- Viini -- sanoi eversti -- on isävainajani kellarista otettua, ja siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.

-- Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista. Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.

-- Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.

-- Ja Ranskan aateliston jalkoihin.

Eversti nauroi.

-- Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää pullo.

Arkkitehtikin hymyili.

-- Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi, luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.

-- Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa, mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti panna aivan mitättömäksi.

-- Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän päivinämme?

-- Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten perintötapojen kilvenkantaja.

-- Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa? Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo unohduksissa.[23]

-- Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.

-- _De jure_, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin, kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme, yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin kannatti niitä kaikkia -- valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä, lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja -- niin kauan aatelisto oli todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen kunnia.

-- No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia; aateliston etuus on periaate, _voilà tout_, siinä kaikki!

21. KIUSAUS.

Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää. Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan kunnioittavaan tapaan:

-- Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot...