Part 24

Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää, että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.

-- Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti miettiväisenä. -- Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä kamarissa.

-- Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme päästä vähän jäljille.

Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen povitaskussaan.

-- Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä epäillä häntä?

-- Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta siihen.

-- En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.

Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka olivat tasakaton pohjana.

-- Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa aihetta kaikenlaiseen taikauskoon... Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä Viheriässä kamarissa.

16. TALVINEN RETKI.

Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.

-- Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki, jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.

Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä. Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.

-- Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. -- He kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat olevansa niin paljon minua korkeammalla.

Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta maisemasta.

Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen. Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.

-- Nämä kuuset -- vastasi hän -- ovat oikeita pohjolan luonnon poikia. Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä, mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.

-- _Comme je l'aime ce beau pays du nord_, kuinka minä rakastan tätä kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen, joka ei suinkaan ollut jäätä.

-- Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä, minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme, rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä. Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana kihlauksena.

-- Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.

Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.

-- Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti, hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.

Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen tuli kaikki tuo selittää.

-- Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi -- jatkoi arkkitehti -- olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?

-- En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi häneen.

-- Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi, ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?

-- Ne ovat niin erilaiset, herra...

-- Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö, jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.

Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.

-- Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos kohottaa katseensa aurinkoon?

-- Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!

Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa, selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia, taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen, joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.

Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa, kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.

17. WATERLOON TAISTELU.

Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus _comme il faut_, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa, kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli peloton ja moitteeton ritari.

-- Muista -- varoitti hän -- että olet Winterloo, äitisi puolelta Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen jäseneksi.

Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla paljon parempikin kuin äiti toivoi.

Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta, kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan -- mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.

Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat, hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut "kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.

Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.

Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti arvokkaiden vieraittensa maljan.

-- Mutta -- sanoi hän -- tänään on niin suuri kunnia tapahtunut Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon taistelun muistoa -- minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä, mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä _voisi_ olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista, enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon taistelun, ja selittää -- hm, hm -- että hän voitti siinä ja että minä luovun aseista -- hm, hm -- äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta, että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis, armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra, vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen maljansa, eläköön!

-- Eläköön! sanon minä -- toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon -- eläköön... Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!

Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva, paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.

-- Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa. Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie, ole katuva!

Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti, että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian pitkä.

-- Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista, kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta. Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!

Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin mukana S:t Helenan saarelle.

Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen päällystakkinsa ja meni ulos.

Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken. Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti, pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän pimeässä tapasi.

Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena, mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä, jotka peittivät kosken vastaisen rannan.

Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.

-- Aateli? sanoi hän itsekseen. -- Mitä onkaan Suomen aateli tähän aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?... Mitä se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en toden totta voi käsittää.

-- Minä tiedän toisen aateliston -- jatkoi hän -- jolla ei ole muuta aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan. Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan. Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot kreivit ja ritarit -- nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen todellista, ainoata todellista aatelia.

-- Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?

-- Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä? Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen? Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?

-- Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän laillinen perintönsä?... Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.

Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut, kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on _hän_!

Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.

-- Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli hitaasti edelleen.

Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski -- äsken Waterlooksi ristitty -- oli tulessa.

-- Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! -- ja yöllinen kulkija riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.

18. WATERLOOSTA PALUU.

Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut, vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry -- sellainen näky kohtasi Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista, josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.