Part 23

Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä, sillä eversti ei ollut silloin läsnä.

Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti voitonriemuisena.

-- Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!

Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.

-- Anna -- jatkoi hän -- väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse! Eikö se ole näköisenne, sanokaa?

Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että ilme oli hieman liian synkkä.

-- Se johtuu siitä -- sanoi Ringa -- että arkkitehti oli juuri valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa. Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.

Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan, eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.

-- Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aineesta puhumisen. -- Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

-- Luonne, neiti Anna -- sanoi Lithau -- näkyy kaikkialta siinä henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa, millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne piirron.

-- Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?

-- Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen. Silloin voisi välttää monta erehdystä.

-- Ja ehkä monta harhaluuloa?

-- Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä olisi elämä erämaa.

-- Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi hänelle erittäin hyvin. -- Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus kuin houkkamaisesti pettävä toivo.

Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:

-- Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se näyttää hänestä.

-- Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle alalle.

Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut päästää häntä niin vähällä.

-- Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!

-- Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.

Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen teräväksi.

-- Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties onnistuu minun joskus lukea -- tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.

Anna punastui.

-- Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta minä otaksun sen salliman päätökseksi.

-- Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.

Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa, samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii vastaan avatusta ikkunasta.

-- En tiedä, -- vastasi hän -- ketä Ringa neiti kerran on rakastava, mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on...

-- Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

-- Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.

-- Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?

-- Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava kunniamerkin "_pour le mérite_", "ansioista".

Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta. Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet, juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.

Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta samalla myöskin hieman kylmä.

Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän! Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa, vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli sanonut mahdottomaksi -- päivänpaisteen sitomisessa.

14. MILJOONA.

Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä. Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen, _vihatun_ nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina. Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien rauhaa.

Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen. Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".

Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.

Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia, kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen kreivi.

Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.

-- Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.

-- Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.

-- Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.

-- Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo kuitti on hävinnyt.

-- Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista, ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän saada tietää, mitä päätätte.

Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen arinta puoltaan.

-- Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna. -- Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.

-- Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko valmis suorittamaan tuon summan?

-- Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen. Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?

-- Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.

Lithau nousi mennäkseen.

-- Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi millään lailla haitata.

Kreivi puri huultaan.

-- Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.

Eversti tulistui.

-- _Kahden_ ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. -- Tuo mies on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt -- jos aatelismies olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta -- sen sijaan hän tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni -- uhraamaan lapseni kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!

Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki paluutien.

-- Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon todistuksen Homburgin pelipankissa.

Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.

-- Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun laistani miestä?

-- Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten. Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä...

-- Mitä uskallatte...

-- Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana. Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen; mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.

Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä ennen.

-- Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä Suomessa -- ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin omistajalle. -- Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita korkeammat.

-- Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.

-- Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin, jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle...

-- Todisteita! Näyttäkää toteen!

-- Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi...

Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming, joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja renkipojat olivat juuri lumisilla.

-- Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään! kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.

Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.

-- Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.

Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.

-- Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.

-- On, herra paroni!

-- Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.

-- Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.

-- Kuinka? Te olette ... toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin? Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin sen olla sinään.

-- Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi pitkittää vaatimuksiaan.

15. JAROMIR BOROTININ LINNASSA.

-- Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle vieraalleen.

Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet, ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita, käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.

-- Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.

-- Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.

-- Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti -- odottakaa vähäisen, seppä! -- muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?

-- En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau hymyillen.

-- Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole nähnyt sitä sellaisena! Holming ... mitä hullutuksia sinä olet tehnyt, vanha narri?

Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä, Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi huoneessa.

-- Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.

Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen mieltyneenä.

-- Tässä -- sanoi hän -- on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä -- kaksitoista nuolta toisella puolen ... kummallista! Minä en ole koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani, että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut sapelin?

-- Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että sanojalla oli toinen ajatus asiasta.

Eversti nauroi.

-- Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti", _Die Ahnfrau_? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti, mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä yötä kreivi Borotinin linnassa?

-- Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.

-- Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne todellisena Jaromirina.

Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.

-- Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä syyn, _miksi_ Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt kiduttivat, sanoi hän empien.

-- Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka rosvot olivat ryöstäneet lapsena.

-- Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua...

-- Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin...

Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.

-- Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.

Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.

Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana. Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa. Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden asiakirjojen paljous.

-- Olen aina luullut -- sanoi hän -- näiden paperien hukkuneen 1788:n vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra arkkitehtiä.

-- Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että siellä voi olla ihminen piilossa.

-- Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.