Part 22

Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan, onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi, mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja koroitukseksi.

Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt 14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau, sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen maahan ja piiritti linnan -- mikä tapahtui syyskesällä 1702 -- lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan 1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä, vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua. Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan, vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään, kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut. Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.

Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi, koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen, haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.

Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa, paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen, ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin. Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä. Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat, sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.

Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.

_Jaakko von Littow_, asessori." (Sinetti)

Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva todistus:

"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.

Linnaisissa kuten yllä.

_Ulrik Gabr. Arosenius_. N. N. seurakunnan kirkkoherra."

12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.

Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.

-- Siinä tapauksessa -- lisäsi Holming viisaasti itsekseen -- on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!

Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.

-- Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. -- Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa -- niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?

-- Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.

-- Hm ... ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.

-- Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.

-- Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä -- sehän näkyy kääntyneen toisin päin.

-- Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän...

-- Vuode on melkein koskematta' Hm ... vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.

-- Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?

-- Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.

-- Oletteko siitä aivan varma?

-- Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.

-- Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.

-- Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.

-- Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?

-- Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.

-- Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.

Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas, ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti koko voimallaan sitä avata.

Hovimestari hymyili voitonriemuisena.

-- Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.

-- Hyvä, hyvä, tulen kohta alas -- ja Lithau alkoi taas astella, kuten hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla uskottu hänelle.

Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.

-- Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas, että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin...

-- Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.

-- Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään pakottaa tunteitaan.

-- Ei edes omaksi onnekseen?

-- Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.

-- Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.

-- Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.

-- Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.

-- Suokaa anteeksi -- epäilen sitä.

-- Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa...

Eversti Littow punastui.

-- Sen summan -- keskeytti hän -- otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.

-- Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.

-- Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.

Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.

-- _Eh bien_, no niin -- sanoi hän huolettomasti -- aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain _en passant_, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen. _Au revoir_, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?

Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän halveksivin katsein.

-- Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.

-- Kauppaako hieromaan? _Fi donc_, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin teidät kokonaan häviöön -- ja sopiva huomenlahja... Te olette muuttava mielenne huo...

Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille, joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.

13. VALINTA.

Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.

Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa, johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä, suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin, kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".

Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan, erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä voitiin pitää puolueellisena.

Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli, ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!

Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat, joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?

-- Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. -- Tiedänkö edes, että kumpikaan heistä rakastaa minua?

Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta, tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen, lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun, ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas, tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan -- sillä sellaiseksi hän oli jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.

-- Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen -- sanoi hän itsekseen -- mutta kumpi luo minun elämäni onnen?

Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa, saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se oikeastaan oli tarkoitettu.

Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin kätkettyä salaisuutta peittämästä.