Part 21

-- Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin, prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää minulla ei enää ole sanottavaa.

Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.

Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.

Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi, tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia. Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia. Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta, epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria ("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.

Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella. Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä, valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön julmuus!

Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista, joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös. Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas, hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja kuollut puutarhan kukkien keskeen.

Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.

Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan, jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.

Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.

Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.

-- Kah -- arveli hän hymyillen tutkimukselleen -- seikkailu alkaa ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta turvallisuudestani ja mukavuudestani.

10. KUMMITTELUA.

Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.

Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.

Kaikki oli hiljaista.

Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow -- Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka -- mikä aavistus! -- ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!

Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.

Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.

Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.

Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.

Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja _molemmat_ kynttilät paloivat pöydällä. _Se_ ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.

-- No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. -- Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.

Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.

-- Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?

Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa -- halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia... Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.

-- Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?

Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta. Toisella puolen oli: _Sigismund Littow anno 1700_.

-- Olen kuullut -- jatkoi arkkitehti ajatuksiaan -- että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää: _Ne cede usquam_, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.

Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.

-- Kas vain -- sanoi hän hilpeästi -- tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle "_das Grausen lernen_", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa... Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas -- JAG ... -- muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään -- niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!... Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!

Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.

Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.

Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten... Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan...

Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.

Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.

Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.

Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.

11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.

Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.

-- Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. -- Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?

Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.

Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.

Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.

Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.

Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.

Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimi _Lithau_. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:

"_Herrallemme tehty tunnustus_.