Part 20

Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi, että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja ... ja... Siinä keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä, jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa etsiessään.

Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar olivat.

-- Kas niin, armollinen setä -- jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti -- nyt olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte? Hienomman ukon hän saattaisi saada -- terveydeksenne! Mutta jos hän pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa -- niin, olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi -- maljanne, serkku! -- ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle neidille, niin ... hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta...

Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.

-- Eusebius ... mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene, mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet puoleksi väkisin ovelle.

-- En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella itsepäisyydellään päästä irti.

Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle "kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.

Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat astioita pöydästä.

Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä. Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta. Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja, joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti. Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.

Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä, pelkääkö herra Lithau aaveita.

-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin -- vastasi nuori mies samoin leikillisesti -- mutta mielelläni tahtoisin tutustua.

-- Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta, että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.

-- Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta, kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa sormellaan varoittaen. -- Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.

-- Antaudun vaaraan sitä mieluummin -- sanoi Lithau -- kun minun velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita. Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.

Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.

-- Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta? lisäsi hän.

Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.

-- Lapseni -- sanoi hän vakavasti -- tämä päivä on ollut vaiherikas. Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.

Ringa oli vaiti.

-- Annaseni, -- jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua omakseen.

Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.

-- Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa -- virkkoi hän -- voidakseni sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.

-- Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.

Everstin otsa synkistyi.

-- Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.

Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi hiljaa:

-- Sillä hän rakastaa toista.

8. HOVIMESTARIN KERTOMUS.

Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan. Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt, joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.

Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa", hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman, miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon näkeminen sisältäkin päin.

Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä, joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.

Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken tarpeisiin.

Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän kamarin ovea.

-- Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.

-- Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen kysymyksen aivan väärin. -- Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.

-- Minä arvelen -- jatkoi hovimestari -- että koska herra on nuori ja ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin maata missä tahansa.

-- Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi samassa oven.

Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti häntä vastaan. -- Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi hän.

Hovimestari seurasi vastahakoisesti.

-- Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää, mitä armollinen eversti ajatteli... Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt... Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä. Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan, mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla varhain; hän nukkui kuin pölkky.

-- No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen, sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.

-- Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että kuulleet.

-- Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.

-- Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän armonne ... toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne...

-- Arkkitehti ... rakennusmestari.

-- Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.

Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:

-- Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista. Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon, sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta, jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden -- liikkuikohan tuolla jotakin uutimissa? -- ja ihmiset sanovat, että asessori rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori kotiopettaja nimeltä Lithau...

-- Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.

Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.

-- No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan varovaisuudella. -- Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista tapahtui Linnaisissa...

-- Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.

-- Kiitoksia vain, kyllähän minulle... Koska ette pane pahaksenne, niin rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää kuin lumipalloa...

-- Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas, hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin, vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan itsestään. Jatkakaa!

-- No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta, muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi, ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen, tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä. -- Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain suudella lastani. -- Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna, ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää kynttilät, täällä on niin pimeä.

-- Millä mielin oli asessori sitten?

-- Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan, sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa; hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän tuolla, samalla katolla, missä... Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä...

9. VIHERIÄ KAMARI.

Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: -- Asessori oli, kuten sanottu, usein katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi. Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan, naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja -- hovimestari katsahti arasti ympärilleen -- se oli _hevosen jalan_ kuva.

Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan arimpaan kohtaan.

-- Niin -- jatkoi hovimestari äreästi -- armollinen prefehti saattaa kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia, joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään tekemisissä.

-- Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.