Part 2

Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin vetäytymään -- joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön -- tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan. Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun -- kurja suonenveto koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi voimatonna takaisin petturien päähän.

Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä. Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät, kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin, synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.

Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein. Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan talvella malttaakseen enää kesällä levähtää -- se on kesytön, kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.

Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän, hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen, kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa, hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.

Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.

Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin, milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa, joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan, joka oli lähtenyt Kronstadtista.

Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli sitä jälkimmäiseksi.

-- Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani -- sanoi hän hilpeästi -- että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että antaa niiden mennä menojaan.

Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin seuralaisissa.

-- Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori, Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.

-- Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. -- Olette oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita itseämme laivastomme kunnialla.

-- Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. -- Tuo ei ole mikään jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.

-- Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.

-- Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.

-- Minun käteni -- jatkoi Rajalin -- ovat karkeat ja käsnäiset, mutta jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista, painamaan korvanne kalliota vasten.

Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.

-- Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?

-- Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.

Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat kaikki arvelemiset.

-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat! -- huudahti hän -- seuratkaa esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!

Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]

Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa sanomassa, joka -- niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata -- kulki kautta meren ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista, jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys, tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta alusta aurinkoisen pintansa alle.

-- Totta totisesti -- sanoi prinssi noustessaan -- Kaarle veljelläni on tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta arvata taistelun menon?

-- Venäjän laivastolla -- sanoi Rajalin -- on suuremmat tykit kuin meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.

-- Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin parasta hänessä. -- Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa suuramiraalia?

-- Jos sallitte, teidän korkeutenne -- virkkoi Mansbach, joka oli parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan läjähdyksestä -- uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on sataman suulla valmiina purjehtimaan.

-- Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään kunniaa.

-- Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa. Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa ankkuri!

Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa. Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.

-- Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.

-- Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.

-- Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.

-- Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan salaiset vihamiehet.

-- Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.

Prinssi pelästyi.

-- Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä, sanoi hän.

Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.

-- Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä! huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.

Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.

-- Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.

-- Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa -- vastasi kapteeni.

-- Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!

Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.

Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan tavoin.

-- Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi hymyillen. Nimesi?

-- Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.

-- Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?

-- Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.

-- Osaatko ratsastaa?

-- Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.

-- Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.

-- Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?

-- Et.

Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.

-- _Voici de quoi faire quelque chose!_[6] sanoi prinssi. Olisipa poika päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.

2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.

Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen, joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas Helsinkiin.

Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin, heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan, kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän matkan heidän ohitsensa.

Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli mukana.

Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden taa.

Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta, luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi kuninkaan henkeä.

Mutta Lennart Croneld -- sillä hän se oli -- puolusti oikealla kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:

-- Pikaviesti! Pikaviesti!

-- _Qu'est ce que c'est?_ Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.

-- Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.

Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.

Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän muuten oli sangen tarkka vaatimaan.

-- Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski kuningas.

Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.

Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. -- Pyytää käskyjä kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle joutumista!

Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.

Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella pienen sanansaattajan elämänvaiheita.

Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin istuimeen, kertoi Lennart Croneld -- hevosten täyttä karkua juostessa -- suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat, Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti, olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.

-- Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu, vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. -- Isäsi on kelpo sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.

Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä, hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen. Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen jatkaakseen ratsastustansa.

Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.

-- Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua kamaripalvelijan viereen.

-- Anteeksi -- sanoi nuorukainen rohkeasti -- minua käskettiin tuomaan vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.

Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut tapaamaan joka päivä.

-- Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?

-- Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.

-- Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo ennen minua, niin sano hänelle... Osaatko selittää arvoituksia?

-- En, mutta jos teidän majesteettinne käskee...

-- Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä kuolee_.

-- Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?

-- On. Varo niskojasi!... _Allons_, lähtekäämme!

Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.

-- Kukapa uskoisi -- sanoi kuningas Ehrenströmille -- tuon syntyneen _dans les deserts de Savolacs_, Savon erämailla, semmoisen kansan keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään räjähdyskuula sen selän takana?

-- _Les betes trottent, les veaux dansent_,[7] vastasi kamarikirjuri.

Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.

Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.

-- Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan _alla_ kuin sitä _kantaen_, kun käsi on heikko. -- Viivyit kauan! sanoi hän tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin hän oli hypännyt hevosen selästä.

-- Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.

Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.

-- Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.

-- Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.

-- Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, _postillon d'amourin_? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?

-- En tiedä, teidän korkeutenne!

-- Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?

-- Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä kuolee_.

Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.

-- Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän kohtasi vaunut.

-- Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman silmänräpäyksen kuluttua täällä.

-- Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.

-- Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?

-- Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.

-- Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se ajaa jokseenkin saman asian.

Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään räpäyttämättä.

-- Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan huolimatta pidättää nauruaan.

Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.

-- Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti elää maassa maan tavalla.