Part 19

Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko maailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä. Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa poispäin.

Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin kiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.

Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen siniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen. Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.

Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua, samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.

Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt oli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui kolmannen kerran lumeen.

Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen, jolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki ja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.

Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä saattanut sulaa hänen ympäriltään:

-- Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!

-- Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle luontevasti kätensä tueksi. -- Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan jostakin päin.

-- Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo paljoa levollisemmin.

-- Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan muutamissa korjaustöissä. Anteeksi -- onko minulla ehkä kunnia löytää toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?

-- On, vastasi Ringa, -- ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!

Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.

-- No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani; lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.

-- Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne eivät enää huolestuttaneet häntä.

-- Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain, ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.

-- Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.

-- Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö Sefyri ole väsyksissä?

-- En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.

-- Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon. Linnaisten taivas on taas kirkastuva.

-- Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän puolellanne.

-- Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.

Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki lumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta. Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä, johon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka viehättää ja vangitsee miehen sydämen.

Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi. Tuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta, vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.

-- Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.

Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.

-- Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana Linnaisista.

Sitten hän vihelsi -- niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.

Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi ilosta ulisten nuoren tytön syliin.

-- Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä mielissään ja kateellisena.

-- _Allez_, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi hyväilyn jälkeen.

Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen suunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja metsän siintävän tummana juovana edessään.

-- Linnaisten puisto! huudahti Ringa.

Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen järjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin; vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen omin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana päivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.

6. ARKKITEHTI.

Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja; jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.

-- Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.

-- Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se, toivon saavani joskus kiittää häntä.

-- Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan Linnaisten kartanoa, ja ... näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin kuin minä.

Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa -- hän puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti. Eversti seisahtui ja odotti heitä.

-- Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni -- sanoi hän sydämellisesti -- etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.

-- Isäni, -- herra _Lithau_! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän arastellen.

Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin. Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin. Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi mahdollista.

Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin matkaa ja saavuttiin kartanoon.

Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa, omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.

-- Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar pudistaen hermostuneesti päätään. -- Toivoakseni tulee poikani perästä. Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow! Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys... Rosengren, etkö vielä ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?... Serkku Anna, antakaa Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän... Eusebius kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi ... hänellä on niin ylevät tunteet ... ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat märät ... katarri... Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius raukkani?

Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen Ringan etsimisen innosta.

Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä toiveittensa uudistuvan, jos ... jos -- nyt luuli hyvä rouva hieman liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:

-- Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?

Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän nimittäin palaisi hengissä järveltä -- mitä Rosengren näytti pitävän vähän epävarmana.

Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui astumaan sisään ennen isäntää.

Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen, ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen serkkuni".

Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle, Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.

Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa. Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.

Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.

-- Tuo mies -- ajatteli hän itsekseen -- lienee ollut hyvässä seurassa. Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi, eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin musta tukka. Mutta kaulustin on _comme il faut_, nuhteeton, ja silmissä on omituinen syvä ilme. _Enfin_, lyhyesti, ellei _ce monsieur là_, tuo herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä; niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja ... eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan...

Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen, joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa...

Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa ... kun samassa ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.

7. MUUDAN SEIKKAILU JA KAKSI KOSINTAA.

Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.

-- Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan lämmittävää sisällystä. -- Meidän piti tavata saarella; se aie meni ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää. Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin, että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla -- vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä, kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira, etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr, naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain, että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla ... toisin sanoen, napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat kuin heinäkirpulla -- no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!