Part 18

Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan. Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli.

Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä, läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen lämpöisiin talvitamineisiin.

Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin. Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.

-- Ja mitä Littoweihin tulee -- Rosengren, katso vähän miten ajat, joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä voidellessaan -- elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa, Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!...

Rosengren -- ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä helähtävän nimen -- kuunteli käsittämättömän levollisesti noita kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.

-- Hyvä Eusebius, -- vastasi ketunnahkaturkkinen rouva -- ole varma siitä, että nimesi ja sukusi...

-- Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.

-- Poikani, -- vastasi rouva ankarasti -- en saata uskoa, että sinä juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa, mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin sukuperäsi...

-- Joko taas?... Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?

-- Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja hevostuntijamaineesi...

-- Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!

-- Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen...

-- Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa...

-- Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä, että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.

-- Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra nähtävästi mielissään. -- Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen sisarta Loviisaa -- kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät heti kuin lasinuket...

-- Mutta, rakas Eusebius...

-- No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä sopii minulle paremmin.

-- Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi, Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää häntä serkuksi.

-- Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta... Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!

-- Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius -- ei mitään talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä parempana. Rosengren -- vaununastuin!

Ja Winterloot astuivat taloon.

Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.

Seurasi esittely:

-- Armollinen serkkuni -- kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra kreivi -- serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo Syrjänkoskelta.

Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä, mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.

Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka, tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.

-- Herra kreivi -- sanoi eversti Littow -- on kunnioittanut meitä käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme. Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar. Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?

-- Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. -- En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit kuusimetsänne -- lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan -- eivät pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden kameliain tähden.

Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan luona.

-- Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. -- Linnaisten aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.

-- Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin -- toisti hän luoden syrjäsilmäyksen -- minä en pidä kukka-astioista.

-- Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.

-- Epäilemättä, -- virkkoi kreivi ivallisesti -- jos vain saa kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna, tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun _te_ sitä katselette. Se on mahdotonta, sen _täytyy_ sulaa.

-- Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, -- puuttui eversti hymyillen puheeseen -- voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.

-- Hitto! -- huudahti Winterloo ihastuksissaan -- sen minä tahdon nähdä, ennenkuin uskon.

-- Oh, -- vastasi Ringa hilpeästi -- jos on kilpailtava serkku Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.

-- Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan, että serkku joutuu tappiolle.

-- Saammepa nähdä. Huomennako?

-- Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.

-- Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa hieman häikäilemättömästä puhetavasta.

-- Waterloo, _qu'est-ce que c'est_? kysyi kreivi.

-- Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas hymyillen.

-- Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin totisena ja kumarsi hieman.

4. LUISTINRETKI.

"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa -- hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä -- niin, onnistuipa hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin -- ja palasi sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku Waterloon.

Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti luistelutaitoansa -- kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä", kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa -- mutta mitä nyt ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä, joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.

-- Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon, virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma järvelle.

-- Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan -- ja _hän_ pääsee perille.

Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.

-- Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti hovineuvoksetar kummastuneena.

-- Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.

-- Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?

-- Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.

Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.

Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan yltyvään pyryyn.

Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.

Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella -- yksin kuin kukkanen lumessa.

-- Kaunis tyttö -- kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan toisella äänensävyllä kuin ennen -- taivas lähetti meille tämän hetken, jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä...

-- Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan sisartani...

-- Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä -- ettekä te itse ole hylkäävä rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme Pariisiin...

-- Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.

Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.

-- Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva. -- Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän _täytyy_ olla omani? Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän sentähden, ihana Anna...

-- Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah, tuossahan hän on ... mutta ilman Ringaa!

Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.

5. RINGA NEIDIN SEIKKAILU.

Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle, jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä lumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.

Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa, serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä, harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki sentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.

Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan ollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia kirkkaalla jäällä.

Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen, ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista, jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää. Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti, niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän, joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä, tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä -- silloin olisi häntä helposti voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla hopeapinnoilla.

Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa, isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen -- missä on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä kaipuuta pois -- pois -- pois!

Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja katsahti taakseen.

Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin. Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten mannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä maa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.