Part 16

-- Sire -- vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina auttoi hänen sukkelaa päätään -- te olette siksi ritarillinen, ettette voi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko armeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai kuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa turvasaatossa.

-- Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta -- jatkoi kuningas -- ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette toistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne, niin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse unohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran saada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin sillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee, kapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin mainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia päämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni, olisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille leikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin tutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte toistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.

-- Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi. -- Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että Viapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne on syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin koskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä paljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten mieltä.

-- Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette häväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy kersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani taaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa kiitollisuuden.

-- Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.

-- Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se vain on mahdollista.

Ajutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja että välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt oikean keuhkon.

-- Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää hänen luokseen heti lääkärini!... _Attendez_, odottakaas, minä lähden itse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä hyvänsä... Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin harvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa minulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa...

Ja kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin, vangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.

-- Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta, jolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään tyhjistä suonista; hän virui sohvalla.

-- Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin hän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut samanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.

-- Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin sinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista! Ja näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon? Ennen menettäisin kokonaisen komppanian.

-- Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen, vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.

-- Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. -- Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä.

Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen katseen, mutta ei vastannut mitään.

-- Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon? Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!

-- Armoa veljelleni ... armoa äitipuolelleni ... vähän apua vanhalle isälleni!... Ja armoa Otavan Sivertille ... hänen tyttärensä tähden! sammalsi Lennart.

-- Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld ... kapteeni Croneld... Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.

Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, että hänen luotinsa...

-- Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.

-- Tämä hansikas ... ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.

-- Niin, niin, sanoi kuningas.

-- Teidän majesteettinne ... älkää epäilkö koskaan ... Suomen kunniantuntoa!

-- Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi puristi Lennartin valkoista kättä. -- Hyvin sanottu, poika; minä lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla on saanut kuninkaansa suostumaan _sellaiseen_ pyyntöön -- hän, hyvät herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.

-- Ah, muistuu mieleeni jotakin -- virkkoi kuningas, ollen jo lähtemäisillään huoneesta -- onko täällä ketään, joka luulee tämän pojan _myyneen_ velvollisuutensa?

Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:

-- Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne, hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi -- vänrikki Croneldin aliluutnantiksi -- ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme, että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin. Ja jos kadotamme hänet...

Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:

-- Jos _olemme kadottaneet_ hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.

17. JÄLKEENPÄIN.

Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin _suuren tyhjyyden_ hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe. Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen tarkoituksen toteuttamisessa; _jollei_ sillä ole sitä merkitystä, saa se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; _jos_ sillä on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä kunniakkaasti.

Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus. Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu, joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?

Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:

Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.

Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona jälkeentulevien sydämiin.

Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja, jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa: vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.

Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia. Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.

Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn, parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.

Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin "viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin ollut kuolonisku, jollei ... niin, jollei hän siitä lähtien olisi saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla, joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle, leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään "sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".

Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen, kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.

Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen, huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.

Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä, se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin hän oli mielessään kuvitellut -- sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.

Mitä hyödytti _näiden_ kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät kauemmin kuin Lennart Croneld?

Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä; mutta ... miksi oli _hän_ elänyt?

Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!

Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.

Eikö mitään muuta?

Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta -- kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta -- mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.

Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.

Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär -- ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.

On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.

-- Mutta -- sanoo ylioppilas hehkuvin poskin -- onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.

-- Ei -- vastaa vanha rouva -- minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.

Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.

-- Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. -- Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?

LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI

1. LITTOWIT.

Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.

Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi sitten tarkoitettiin -- tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja muutenkin suuria etuoikeuksia -- silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.

Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä, yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen, tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee -- sanalla sanoen: sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan -- silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla. _Sellainen_ ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.