Part 14

-- Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle? Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle kertomuksestasi Savonlinnasta?

-- Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.

-- Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?

-- Minä en ota mitään vastaan.

-- Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule, meidän on aika lähteä.

Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.

Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia, keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli jäänyt kotiinsa päämajaan.

-- Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. -- Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä iltana tuot joukkoomme?

-- Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. -- Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman herroilta.

Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein. Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla vaivaamatta enää ketään.

-- Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. -- Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi kenraalille kaksi tuntia sitten?

-- En, vastasi kapteeni Detlof.

-- Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on 20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.

Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.

-- Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen suomalainen majuri kärsimättömänä. -- Asiaan, hyvät herrat, meillä ei ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä. Ensin paroni L:n ja _tituluksen_ kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä, kertokaa meille hänen esityksensä.

-- _Rouva_ käskee tervehtimään -- sanoi puhdasta ruotsia puhuva everstiluutnantti -- että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai rauhan saantiin. _Vanhuksen_ ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään, vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen 12000:ntiseen joukkoon, jonka _rouva_ pitää valmiina meidän avuksemme. Siten luulee _titulus_ sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä turvassa.

-- Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.

-- Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen. Se olisi petosta. Se olisi eroamista.

-- Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.

-- Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. -- Jos sotajoukkomme yhdistyy _rouvan_ joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki pyrimme.

-- Ei mitään liittoa! Ei eroamista!

-- Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. -- Epäilemättä saatetaan kaikki vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että _rouvalla_ on rehelliset aikeet.

-- Uskomatonta, mutta totta!

-- Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!

Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin, että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta ja voimakasta apua.

-- Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka vastaa, että se on oikea?

-- Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään kohottaen.

-- Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!

-- Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain _herra_ Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä tekotukkanne roikkuvat.

-- Totta on. Hänellä on nimemme.

-- Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.

-- Ei saa antaa hänen puhua moukille.

-- Hänet on heti vangittava.

-- Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava kokoon valtiopäivät.

-- Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.

-- Onpa jotakin vielä varmempaa...

-- Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

-- Lisää punssia.

-- Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.

-- Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa tallelle.

-- Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?

-- Kenenkä muun kuin _vapaamuurarin_?

-- Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.

-- _Mammanpojan_ ehkä?

-- _Homme blasé_, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa makuuhuoneessaan!

-- Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!

-- Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan sameasta saaliinsa.

-- Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.

-- Kuin tyhjä pullo.

-- Ja hyvin tulpattu.

Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa III:ta virkaheittona kuninkaana.

-- Hyvät herrat -- virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella oleva kapteeni -- me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet _herralle_ liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle. Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, _avis au lecteur_. Ken ottaa sen viedäkseen?

-- Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.

-- Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät _herran_ heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa. Sillä välin kokoontuu valtakunnan _collegium medicum_, lääkärineuvosto, Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.

-- Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!

-- _Mais après_, entä sitten, hyvät herrat?

-- D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on varminta, niin kauan kuin _herran_ vielä tekee mieli karvasta valtio-omenaa.

-- Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!

-- Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten tulee iloinen murkina Tukholmassa, _en bonne compagnie_, hyvässä seurassa.

-- Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!

Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys -- se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan, hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä -- oli juuri tuo kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui. Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen -- tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston ja papiston -- kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat, niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta _aprés'istä_, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun. Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan, Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä, mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna 1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.

Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen uhmailemaan kohtaloaan -- valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen, jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin kuninkaasta:

Wer so wie ich mit Gott gegrollt, darf wohl mit einem König grollen.[21]

Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka, eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää, Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri, O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen herkkäuskoisia houkkioita.

Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti, koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme. Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. _Herralle_ on ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta -- paetakseen Ruotsiin. Se täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini avulla.

-- Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.

-- Ja minä sanon -- virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti -- että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan, annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin minulla on yksikin mies rivissä.

Hästesko hymyili tylysti.

-- Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.

-- Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.

Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli ollut liiton edellisillä kokouksilla.

Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.

-- Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni kuului hälinää kovemmin. -- Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? _Herra_ on Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.

-- Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon muille paitsi kapteeni Croneldille.

Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan sellaisen tehtävän yhteydessä.

-- Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.

-- Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti silmiin, niin eversti kuin hän olikin.

-- Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta hävyttömyydestä.

-- Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa selkenemään aivan lempeiksikin. -- Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät kysy sinulta.

Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.

-- Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.

-- Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.

-- Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa anteeksi hyvät herrat ... tulen kohta takaisin.

Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.

-- Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään yöhön. -- Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?

-- En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän petollisiin tuumiinsa.

-- Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni, jos päästän sinut menemään?

-- En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan kaiken.

-- Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.

-- Mutta minä pakenen.

-- Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.

-- Minä pakenen sittenkin.

-- Saammepa nähdä.

15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.

Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti joutuvan perikatoon.

Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano. Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät. Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija petti -- tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää, silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.

Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken, jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista. Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.

Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä 1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun 19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama, sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi. "Viimeksimainitun päivän iltana" -- kertoo K.M. Armfelt omassa elämäkerrassaan -- "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo, sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. -- Sitä ei ole ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."

Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat olevansa neron mielijohteita.

Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui kaikki heikosta säikeestä.

Palaamme kertomukseen.

Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta. Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan, kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.

Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne ovat asuskelijoita!

_Asuskelijoiksi_ nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä, päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.