Part 12

-- Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta hengästyksissään. -- Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne ratsastaneen tännepäin.

-- Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. -- Jos he pääsevät Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien Korkeakoskelle.

Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin, Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty saada kokoon heinänhausta.

Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä päin toiselta puolen tietä.

Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Armfelt rukoili häntä palaamaan.

-- Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien toimesta.

-- Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.

Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin, Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin puolin saatiinkin tappioita.

12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.

Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka -- olipa se sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen -- kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta.

-- Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin, huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.

Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.

Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita, jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.

Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.

Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti Lennart.

-- Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan tänne.

-- Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään kuningasta.

-- Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin. Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle. Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan käskyä.

Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.

-- Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!

Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.

Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan puheille, ja näki kohtauksen.

-- Mitä on tekeillä? kysyi hän.

-- Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.

Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky ... kirje ... kuningas...

-- Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.

Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.

Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi. Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.

-- Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.

On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana, puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia, rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat, mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut, lopulta petti itsensäkin?

-- Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa! virkkoi Anckarsvärd.

-- En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä, jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.

Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.

-- Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen, huomautti eversti.

-- Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.

-- Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.

-- Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen näköinen luonne?

-- Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.

-- _Au revoir_, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat vaativat sotaneuvottelua.

Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa sotilassairaalaan kylään.

Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen että muiden haavoitettujen vointia.

-- Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset! Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?

-- Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään kunniaa.

-- Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.

-- Kyllä toin, teidän majesteettinne.

Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin. Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.

Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.

-- Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän kiivaasti. -- Mikset heti antanut kirjettä?

Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:

-- Vihollinen karkasi kimppuun.

-- Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. -- Stedingk kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit, maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.

-- Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan. Henkeni on niin vähäarvoinen ... se on kuninkaani...

-- No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna -- puhu, jos jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden, jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.

Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia; hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.

Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan paroni Hastfehriin.

-- Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin sanojaan punnitsematta. -- Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.

-- Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani? Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia todisteita, eikä niitä ole.

Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen, josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.

-- Minä pyydän armoa ... se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.

-- Mutta jos vaadin, että sanot sen?

-- Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada minua puhumaan.

-- Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää, että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld, enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä. Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa. Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun _présence d'esprit'isi_, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista _coup de mainin_, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.

-- Teidän majesteettinne...

-- Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No, niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin toimen.

-- Teidän majesteettinne -- sammalsi nuorukainen, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan -- niin paljon ansaitsematonta armoa... Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!

-- Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne ... en voi koko elämässäni ansaita niin suurta suosiota ... enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan mitään ... paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.

-- Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?

-- Taivaan nimessä, teidän majesteettinne ... minä en houraile... Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa tässä sodassa... Koko kunniani riippuu siitä.

-- Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta, jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.

-- Ei, ei, ei sentähden!... Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni ... en voi ottaa vastaan mitään palkintoa... Minä en voi sallia, että he sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.

-- Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?

-- On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä uskallanko sitä pyytää.

-- Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.

-- Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas Kaarle XII:lle... Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean teräskintaansa... Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.

-- _Eh bien_, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit siihen minun suostumustani.

-- Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen kuullut tuota tapausta kerrottavan ... minä olen usein lapsena ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla verelläni. Sentähden ... kun teidän majesteettinne tänään pistoolia laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani ... ja pyydän nyt armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.

-- Kunniani kautta -- nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen suorasta anomuksesta -- ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain rehellinen poika, saattaisin _au bout du compte_, kun otan kaikki lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin. Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, _foi de gentilhomme_, vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen mielijohde?

-- Minä ajattelin -- vastasi Lennart allapäin -- että kuninkaallani on sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin Kaarle XII:n...

-- Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti, kuninkaallisesti hymyillen. -- Olet oikeassa. Minun ja suuren edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa olemme yhtäläisiä -- siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta -- ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai toisten oikeuksia -- on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt _au revoir_, uskollinen Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana kuin ennenkin.

13. KORPRAALI TURKKI.

Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä, kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai -- vaikka kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon mies Bäck, sanoi -- luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa Kymin rannalla.

Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet, jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin, nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.

Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään. 12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen". Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset, valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä, jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua. Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat kuningasta _vastaan_, mutta useimmat olivat hänen _puolellansa_. Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi, sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta", niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.