Part 10

-- _Voilà pourtant des conditions, mon ami!_ Mitä nyt? Ehtoja? Kaupitteletko velvollisuuttasi?

-- Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät henkilöt tukalaan asemaan...

-- No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan välttämättömäksi.

-- Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?

-- Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene paljonkaan arvoista. _Eh bien_, olkoon menneeksi, minä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata. Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa taskuusi.

-- Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.

-- Hyvä, nuori ystäväni. _Très bien_. Niin tulee sotamiehen vastata. Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti vaikuttimesi. Siis, _assez de querelles_.[16]. Sinä saatat puhua pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.

-- Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä yksi ehto.

-- Vieläkö yksi? Anna kuulua!

-- Että minua _ei_ nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.

-- Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni! Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla, kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi, jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.

Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan, ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni, että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin viimein täytyi suostua.

-- Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.

Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut selkoa. Stedingk hämmästyi.

Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon. Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.

-- Nuori mies -- sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen kättä -- sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen kirjoittamaan kuninkaalle.

10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.

Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin, mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi, kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.

Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti: "Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty -- pettäjiä ovat omat neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"

Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?

Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742. Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö -- toisella Lybecker, toisella Lewenhaupt -- suomalaisen sotamiehen peräytymisestä peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot, horjuvat päälliköt -- Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt -- samaa valtaa vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli, se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia -- "räjähdyskuulan selkänsä taa" -- rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788" näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää ja huutaa: alas esirippu! -- ken ihmettelee, että äänettömät apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?

Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja, mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien rannoilla.

Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia -- joita Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi ihmissuvun heittiöjoukoksi" -- harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä, että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.

Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen, joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat paitahihasillaan -- ne vasta olivat paitoja! -- toiset virsuissa, parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista päälliköidenkin pöydällä.

Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä kasvaneet tavattoman suuriksi.

-- Onko totta -- kysyi joku -- että koko päällikkökunta on Husulassa ottanut eronsa?

-- Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.

-- Varmaa se on -- vastasi kolmas -- minä kuulin itse sen eräältä, joka oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut panna koko armeijan arestiin.

-- Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi...

-- Ja panneet hänet viralta.

-- Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me olisimme suojelleet häntä.

-- Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta valtakunnasta.

-- Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut...

-- Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.

-- Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.

-- Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan tietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen kanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee turkkilainen ja ottaa meidät.

-- Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes johonkin kelpaisivat.

-- Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja millaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit sitten!

-- Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi ruudin.

-- Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa ovat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun nurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]

-- Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että tuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään vuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta miehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti meille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua pakoon Tornioon.

-- Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan kaksitoistatuhatta miestä?

-- Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri Punkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette hänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen salmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman päässä.

-- Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne ovat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun vain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi Pilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.

-- Miten niin? huusivat kaikki muut.

-- Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia pelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta kuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan kolmekymmentätuhatta ämmää.[19]

Vaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä pilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan satamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä puuttuakseen puheeseen.

-- Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla ja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset jänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee hän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on edes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.

-- Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan, huusivat jääkärit.

-- Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on häpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan laske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä on palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja vaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja, pitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan heitä.

-- Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme everstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me kyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille ihmistapoja.

Suomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden erottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä maakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta on harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt kilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi. Keskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia rajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja pitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina. Vuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: "Olisipa minulla täällä pataljoona uusmaalaisiani!" -- ja porilaiset himmensivät taas puolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa äänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina ovat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin kuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen kapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta kielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan puoluelaisia.

Mutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken tullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa kaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.

-- Mitä? -- huusi tuo mahtava mies -- onko täällä ketään, joka uskaltaa vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme. Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää päänsä valtiosäätyjen edessä.

-- Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat pysyneet vaiti.

-- Oli miten oli -- vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta -- mutta sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.

-- Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.

-- Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.

-- Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni joukosta.

-- Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.

Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen, ratkaisi asian.

Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.

-- Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali salaperäisesti.

-- Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?

-- Tupakka-Matti.

-- Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?

-- Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.

-- Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?

-- Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin markkinat.

-- Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten muistat.

-- Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan suojelemiseksi.

Lennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka niin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän lähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun tapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä. Erittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät katokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja: vielä myytiin niitä ilman käärepaperia.

-- No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli -- sanoi hän pilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli alakuloisena kauppiasta.

-- Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! -- huokasi Pilkka-Tukka.

-- Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden kaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa viedä ne isäukkoni rengeille.

Jääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu vääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi olivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että pitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa. Toiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo pyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle. Sillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi Pilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.

-- Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään käärepaperin olevan oikeaa lajia.

-- Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee mitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.

Lennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta tupakkakauppiasta kaulukseen.

-- Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että ympärillä seisojat kuulivat.

Tupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen seitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina hän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä koko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja etenkin armeijassa.

-- Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.

-- Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi nuorassa.

-- Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia suomalaisia lauseparsiaan.

-- Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!

Niin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä ollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä, ainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät sulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.

-- Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?

-- Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella vihollisen valtaan?

-- Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.

-- Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä kuuteen viikkoon.

-- Laske hänet irti! Perkele!

Näytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi häntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat vireeseen.

Lennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta päällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi joka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti temmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja kaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.

Silloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.

-- Kivääri jalalle! komensi hän.

Sotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin. Paljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui hurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.

-- Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?

Kersantti asettui rintamaan.

-- Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia rajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.

-- Onko sinulla todistajia?

-- Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän paperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä samanlaisen paperin Rautasaaressa.

-- Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen tupakankääreenä olleen paperin sisällystä.

-- Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani viipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra eversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin sopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi Tupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.

-- Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.

-- Vahti, tarkasta mies!

Käskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä löydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä rajan toiselta puolen.