Part 12

-- Kuinka liityitte heidän joukkoonsa?

-- Olin jo nuorukaisesta saakka saanut sen aatteen päähäni, että varallisuus voisi olla tasaisemmin jaettu eri ihmisten välillä. En saanut rauhaa sydämmelleni, kun näin uutteran työläisperheen kituvan, silloin kun suuret laiskurit mässäsivät.

-- Kituuko uuttera työläisperhe koskaan ja kutka Suomessa ylenmäärin mässäilevät?

-- Hm! Eivät eroitukset varallisuudessa ole niin suuret meillä kuin muualla, ei epäkohdat niin räikeät, mutta korjattavia kohtia on olemassa ja hyvällä tahdolla mahdolliset korjata. Tätä hyvää tahtoa minussa oli. En toivonut veljessotaa, enkä luullut sen niin veriseksi käyvän. -- Olin kumminkin virassani, virkaatekevänä nimismiehenä nähnyt paljon kurjuutta ja murhetta syntyvän juuri ihmisten sydämmettömyyden ja armahtamattomuuden takia. -- Sentähden liityin sosialistien joukkoon. Kun kerran liityin heihin, tahdoin myös kantaa edesvastuun siitä. Kauhukseni kuulin puoluetoverieni kammoksuttavista töistä, vihanvimmoissani näin tällaisia. Ajatus lensi päähäni: sinä itse olet edesvastuussa kaikista näistä tihutöistä. Joll'et nouse tätä raivoa asettamaan, kuolet omantunnon vaivoihin. Tunsin jo olevani kuolemaan tuomittu, mutta tahdoin kuolla rauhoitetuin tuntein. Minä yritin päästä syyllisyyteni tunteesta, mutta se ei onnistunut. Ääni vaan manasi minua: Sinä, juuri sinä olet edesvastuunalainen. Veri huutaa kostoa, sinun on vuodatettava veresi, muuten et pääse veren velasta.

-- Omituinen ajatus! Nykyajan siveysopin mukaan ihminen on syypää vaan omiin rikoksiinsa ei muitten. Ihmisen aivotus on sittenkin lukuunotettava ei vaan itse teko. Sattuman kautta tapahtunut rikos, ilman tarkoitusta, ei ole rikos. Se on tapaturma. Teissä näkyy asuvan vanhan ajan käsitys rikoksesta, joka oli tahra samanlainen kuin lika, joka voi räiskyä yhtä hyvin viallisen kuin viattoman niskoille. Puhutte kuin israelilainen ja toimitte kuin Mucius Scaevola.

-- Olenkin lukenut klassikkoja Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Clotho, Lachesis ja Atropos väänsivät värttinöitään ja kutoivat mustaa elämänlankaani.

-- Te siis itse tuomitsitte itsenne syypääksi rikoksiin, joita ette ollut tehnyt.

-- Niin, minä, minä itse olin syypää, ja edesvastuunalainen.

-- Kunnioitan Teitä, vaikka en ymmärrä. Te ette tahtonut verenvuodatusta, Te vastustitte sotaa, mutta sittenkin aijoitte kuolla murhamiesten puolesta. Kuulkaa, ei kukaan voi kuolla toisten syntien edestä, kunkin täytyy sovittaa omat rikoksensa. Teidän käsityksenne on aasialaista perua, Te aijoitte antautua syntipukiksi, aijoitte viattomana karitsana kuolla toisten syntien takia.

-- Ei niin, ei ollenkaan niin. En mielestäni ollut viaton, enkä suinkaan kuollut toisten puolesta. Sovitin vaan omat erehdykseni, sen erehdyksen, että olin liittynyt puolueeseen, jonka tekotapoja en hyväksynyt.

-- Luulenpa melkein, että Te valkoisten vankina ja heidän tuomioistuimensa edessä, olisitte julistettu syyttömäksi niihin rikoksiin, joista itse syytitte itseänne.

-- Niin luulin minäkin, sentähden en antautunut heille, vaan omille miehilleni. Tiesin ett'eivät he tunteneet armoa. Tahdoin vaan ennen kuolemaani julkijulistaa koko kansalleni, että, vaikka kohta rikollinen, en hyväksynyt punikkien murharaivoa.

-- Niin eivät ajatelleet liikkeen johtomiehet.

-- Eivät. Minä pidänkin heitä syyllisinä jokaiseen murhaan. Laivan kapteenin täytyy olla viimeinen uppoavassa aluksessa, he jättivät sen ensimäisinä, ennen kokkipoikiakin. Märssipojat hukkuivat, päällystö pelastui. Se on vastoin merilakia, se on vastoin kaikkia lakeja. Me olimme kaikki ryhtyneet uhkarohkeaan tekoon, minä olin päättänyt vastata tästä teosta ja sen olen tehnyt. Kenen omatunto sallii vetäytymistä edesvastuusta, hän sen tehköön, minua oli opetettu toisin.

-- Kuka oli opettanut?

-- Isä ja äiti.

-- Kunnioitettavia ihmisiä! Mikä toimi isällänne oli?

-- Kansakoulunopettaja.

-- Taas uusi esimerkki siitä, että näissä perheissä elää korkeat aatteet ja jalo henki.

-- Isäni oli sitä paitsi kansakoulujen luojan, U. Cygnaeuksen, kasvattipoika.

-- Mainiota. Nyt ymmärrän Teitä. Uros on aina pitkän sankarisarjan luoma. Vanhojen tarujen mukaan jumalien poika.

-- Pidättekö minua sankarina. Mielestäni olin ainakin rikollinen.

-- Aivan varmasti enemmän sankari kuin rikollinen. Kuolittehan ainakin niitten miliisien puolesta, jotka ampuivat roiston. Tehän ette suostuneet ilmaisemaan heidän nimiään, vaikka kidutuksilla koetettiin pakoittaa.

-- Mutta sehän oli aivan luonnollista. Minähän olin käskenyt heitä ampumaan. Minunhan piti vastaaman tästäkin työstä.

-- Oikein kyllä teitte, mutta tällaisia me muut ihmiset kunnioitamme sankareina. Suomen suuren sosialistisen puolueen johtomiehet eivät nostaneet sormeaankaan estääkseen verilöylyjä, vielä vähemmin katsoivat velvollisuudekseen vastata heidän, eipä edes omistakaan töistään. Sellaisia ei sanota sankareiksi. -- Oliko kuolemanne tuskallista?

-- Kaikki muut tuskat kärsin, mutta nälkäkuolema oli kauheinta. Ei piiskaamiset, ei polttamiset, ei jäsenien katkomiset olleet niin kauheita kuin nälkä ja jano.

-- Mitä Te ajattelitte Suomen kansan sivistyksestä, kuin Te olitte sen kourissa.

-- Ei väkijoukolla koskaan ole sivistystä. Yksityisillä ihmisillä kyllä. Rahvas on aina rahvasta. Joukoissa he polkevat kaikki jalkoihinsa. Kaikki joukkoliikkeet ovat tuhoisia. Lumihiutaleet leijailevat kepeinä ilmassa, mutta lumivyöryt hävittävät kaikki allensa. "Odi profanum vulgus" lauloi jo Horatius. Se soi korvissani, kun veri valui suonistani.

-- Voiko olla murheellisempaa kuin joutua joukon jalkoihin. Siinä ei auta vastalauseet, eivät omat ajatukset. Jos et kule ihmisvirran mukana, niin sorru pois. Ihmisvirta ei tunne armoa. -- Te olitte joutunut rahvaan liikkeeseen. Te ette kuulunut siihen, Te pyritte toiseen suuntaan, sentähden Te murskattiin jalkojen alle.

-- Aivan luonnollinen tapaus siis, huokasi Kanervio, aivan luonnollinen. En siis voi kantaa vihaa ketään kohtaan. En enää muistakkaan, kutka ja minkänäköiset kiduttajani olivat. Ne olivat vaan yksilöitä Suomen työväen suuresta armeijasta. Olivatpa tuskin syyntakeisia. Minä olin noussut heitä vastaan, tahdoin kulkea omaa tietäni, sentähden kävi minulle kuin ihmiselle väkitungoksessa, joka pyrkii ihmisvirtaa vastaan. Hän kaatuu maahan ja hänen selkärankansa katkiaa.

-- Ettepä todellakaan voi ketään vihata, kellekään kostaa. -- Ainoa oppi tästä on, ettei koskaan saa kuulua joukkoihin, pitää aina kulkea yksin. Ihminen ei saa pyrkiä lampaita matkimaan; lammas on katraseläin, ihminen on henkinen sissi. -- En tosin huomaa Teidän tehneen minkäänlaista rikosta, mutta sen erehdyksen teitte, että liityitte nöyränä jäsenenä katraaseen, suomatta itsellenne oikeutta arvostella sen toimia. Luonnonlain ikiankaroitten sääntöjen mukaan Te murskattiin. Mutta Teidän kuolemanne oli kaunein, komein, sankarillisin, minkä tunnen koko kirotusta mellastuksesta. Sellainen omaperäinen ihminen kuin Te ette voi kuulua puolueisiin. Sellaisiin kuuluvat lampaat, oinaat ja pässit, ja nämät syöksyvät suin päin kuve kupeessa kiinni sinne, minne suurisarvisin oinas niitä johtaa. Jos sarvipää oinas syöksyy järveen, polskahtaa katras samaan sulaan, jos oinas hölmöyksissään karkaa kohti suden suuta, seuraa nöyrä katras orjallisesti hänen jälkiään. Katraan jäsenet eivät siveellisesti vastaa eivätkä voi vastata mistään; ne vastaavat vaan kukin hengellään. Te pyritte katraasta irti. Teidät hukka peri heti. Tiedättehän, miten Länsi-Suomessa lapset sanovat johtavan oinaan puhuttelevan kairastaan:

"Kuka teist' on kipiä-ä-ä-ä? Mää-ä-ä-ä! Mikä sull' on kipiää-ä-ä-ä? Pää-ä-ä-ä!"

Niin totta toisen kerran, katraan "pää-ä" on aina kipiä. Kellä pää ei ole kipiä, hän elköön liittykö katraaseen. Siellä voi pää mennä turhan päiten -- johtavien oinaitten typeryyden tai ilkeyden takia. Sääli tervettä päätä, lampaitten päät menkööt!

-- Mutta katras on voimakkaampi kuin yksinäinen oinas tai pässi, väitti Kanervio vastaan!

-- On kyllä. Mutta jos kiihkoiset pässit ovat johdossa, silloin katraankin voima on köykäiseksi löytty. Silloin hukka perii koko katraan. Niinkuin kävi teidän joukon. Nyt on katras hajallaan, mikä viaton karitsa määkii missäkin: "Mull' oli kipiä pää-ä-ä-ä!"

-- Mutta uudet oinaat voivat taas kerätä katraan kokoon.

-- Voivat kyllä, mutta toivokaamme, että niillä oinailla on terve pää-ä-ä! Ikävä vaan että Te olette joutunut tänne. Ehkä Teidän päätä ja sydäntä tarvittaisiin maailmassa. Arvostelen Teidän tekoa ylen suureksi. Te olitte harvinainen ilmiö punikkien laumassa, mutta ette ainoastaan punikkien, vaan harvinainen ylimalkaan ihmiskunnassa. Ette mitään muutosta aikaansaanut punikkien menettelyssä, ette uhrikuolemallanne ylimalkaan mitään voittanut ihmiskunnalle, voitittehan vaan itsellenne suurimman voiton, omantunnon rauhan. Tämä kuolemanne hyödyttömyys ei vähennä tekonne suuremmoisuutta. Kanervion nimi menee tulevaisuuteen uljaimman miehekkyyden seppeleen ympäröimänä.

-- En mainetta tavoitellut.

-- Suurin maine tulee joskus sitä tavoittelematta.

Juteltiin vielä ennen levolle menoa yhtä ja toista punikkien psykologiiasta, Aleksis Kiven sankarien luonteista verrattuina meidän ajan punikkeihin. Toivoin tapaavani vielä Kiven Tuonelassa ja aijoin keskustella hänen kanssaan tästä asiasta, niin ett'en tällä kertaa selosta iltapuhdejuttujamme Kanervion kanssa. Kanervio oli iloinen suoritetusta urotyöstään, minä iloinen saadessani häntä kehua.

TUONELAN KOSKISSA.

Seuraavana aamuna hakeuduin taas Tuonelan joen rannoille. Aikomukseni oli koskiveneellä laskea hurauttaa kaikki Tuonelan kosket Väinölän tuville saakka.

Tuonelan joen niskassa, siinä missä se lähtee suuresta vesireitistä, asuivat vannotetut koskenlaskijat. Sitä sanottiin Vaalaksi skandinaavialaisen kohtalon jumalattaren nimen mukaan. Vanha Vaala eukko vaani kosken reunalla ja valitsi uhrinsa. Tuonelassa hän ei hyötynyt, mutta vanhalta maalliselta muistiltaan hän vietti aikansa nimikkopaikassaan ja muisteli entisiä aikoja, jolloin koppasi verevän pojan, urhean miehen tai kalpean immen uhrikseen.

Tapasin vannotettujen joukossa vanhan tuttavani, Vähäojan, jonka Vaala oli salakavalasti houkutellut vaahtoiseen linnaansa Mankalan kiehuvassa Iso-Käyrässä.

Vähäoja purskahti itkuun nähdessään minut. Lohduttelin häntä sillä, että hänen leskellään ja kahdella pojallaan oli hyvä taloudellinen asema maailmassa. Toin hänelle mieskohtaiset terveiset.

-- Mutta ne onnettomat, iloiset ylioppilaslaulajat, jotka minä syöksin Vaalan valtakuntaan, niitä minä säälin, huokasi Vähäoja.

-- Elä huokaile heitä. He olivat valmiit Tuonelalle. Olivathan he ylistäneet Tuonelaa riemuitsevin äänin laulajaisissa, seuroissa ja toveripiireissä:

"Siell' on lapsen lysti olla Illan tullen tuuditella Helmassa Tuonelan immen."

Elä surkeile heitä, surkeile avuttomia vanhempiaan, äitejä ja isiä. Yhden nuorukaisen isä suri itselleen kuoleman taudin. Kohta hän on täällä. Ennenkuin käki kukahtelee Mankalassa tänä kesänä, laskee hän sinun veneessäsi alas poikaansa tapaamaan.

-- Niinpä niin. "Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma." Niin kuuluivat eloon jääneet laulajat hyräilleen Iso-Käyrän honkaisella rantajyrkänteellä meille hukkuneille. Poissa olin minäkin Suomen vainosta ja riidasta. Kuullut olen paljon punikeilta ja valkosilta, jotka tästä ovat kulkeneet. Olen kuullut heidänkin hyrisevän: kaukana kavala maailma.

Astuttiin Vähäojan pitkään tervaveneeseen. Vene täyttyi kohta nuoria miehiä, nuoria naisia. Ne olivat kaikki punikkeja.

-- Ette ole sielunvaellukselle tuomituita, sanoin ihmetellen.

-- Emme, meitä on paljon Tuonelassa vapaalla jalalla. Tahtoisitteko, että kaikkien pitäisi joutua sielunvaellukselle?

-- En suinkaan. Kyllä raati tietää, mitä se tekee. Oliko teidän vapautus yksimielistä.

-- Kaikki äänestäjät vapauttivat. Neidit kuuluivat tahtoneen lyhyempää vaellusta. Väittivät, että me kaikissa tapauksissa olimme rikkoneet maan perustuslakeja. Kapinallisia ei muka koskaan saa armahtaa. Ei Jumalakaan armahda ketään, joka häntä vastaan nousee. Hän etsii isäin pahoja tekoja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen, saati sitte itse syyllisiä.

Mutta Neidit ovat sekä uskovaisia että entisiä edustajia. He näkivät meissä vaan kapinallisia kaikkea sitä vastaan, mikä heistä oli pyhää ollut, alttari ja perustuslaki. Louhi ja Väinämöinen eivät sanoneet tuntevansa muuta perustuslakia kuin Luojan kirjoittamaa ihmisten sydämmiin, ja siinä perustuslaissa on paljon sijaa suotu armahtavaisuudelle. Kuta korkeammalta taholta kirjoitettu perustuslaki on annettu, sitä julmempi se on kapinallisille. Sitä armahtamattomampia sen kannattajat.

Laskimme juuri ärjyvää Kinahmen koskea. Musta aalto syöksyi kokasta sisään ja täytti veneen puolilleen.

-- Ohoi vannotettu, laske tarkkaan! Täällä on yksi hukkuva joukossa, huudahtivat miehet.

Pahimmasta ryöpystä päästyämme ohjasi Vähäoja veneensä rantaan. Hänen kätensä vapisivat kuin vilun väreissä.

-- En voi laskea, kuin kuoleva ihminen on veneessä. On lorua että meillä laskumiehillä on rautaiset hermot. Kerran eläissään kumoon laskenut perämies on kuolemaan merkitty, ja hänen venemiehensä niinikään. Minä en uskonut tätä sääntöä, rupesin laskemaan, vaikka olin kerran ohjannut ihmisiä kuolemaan. Vaala eukko otti seuraavalla kerralla minut. Nyt en laske, kuin kuoleva on veneessä.

Mutta punikkien joukossa oli Oulusta kotosin oleva, hän tarttui viilettimeen ja hänen ohjauksessa laskettiin loput koskia.

Jatkettiin keskustelua matkatoverien kanssa.

-- Kuinka jouduitte punakaartiin? kysyin lähimpinä istuvilta.

-- En saanut työtä. Käsky oli, että työttömien piti tarttua aseisiin. Koetin välttää joutumista kaartiin, sillä olin jo kuullut sen toimista sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Hain rengin paikkaa kolmesta talosta, mutta ei huolittu. Oli jo miehiä talon tarpeiksi, ehkä vähän liiaksikin. Ei auttanut muu kuin tartu kivääriin.

-- Ettekö periaatteellisista syistä tahtonut kieltäytyä?

-- En hyväksynyt aseihin tarttumista, mutta olin äänestänyt sosialistien mukana ja olin sosialisti. Olinhan työmies. Olivathan kaikki toverini työmiehiä. Mihinkä olisin kuulunut? Vastustin viime tinkaan saakka; lopuksi ei vastustus enää auttanut. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

-- En tiedä! Ettekö tienneet mikä onnistumatonta kapinaa seuraa?

-- En varmasti. En ollut koskaan lukenut, miten kapinallisia kohdellaan. Sen vaan luulin muistavani, että Anjalan liiton miehet saivat armahduksen, paitsi yhtä, joka mestattiin. Olin lukenut sen jostakin kirjasta kirjastossamme.

-- Luulitteko voittavanne?

-- Me luultiin kaikki, että voitto oli taattu. Alussa olimme varmat siitä, kaikki lehtemmehän sitä toitottivat, mutta emme silloin liittyneet kaartiin. Liityimme vasta myöhemmin. Silloin ei voiton varmuus ollut enää yhtä luja. Mutta silloin oli pakko liittyä. Juuri tämä myöhäinen liittyminen meidät pelasti rangaistuksesta.

-- Ette siis ilolla kantaneet asetta.

-- Emme suinkaan! Ei kukaan kantanut ilolla asetta. Eivät nekään, jotka olivat liittyneet kaartiin aivan alusta saakka. Pitihän heidän toimia vihollistensa keskellä, aina heidän näkyvissään. Ei ihmisellä ole sitä luontoa, että hän ilakoi vihamiestensä ahdistuksesta heidän silmiensä edessä. Vielä vähemmin me, jotka puolipakolla olimme sinne joutuneet.

-- Niinpä niin! Sitä minäkin ihmettelin. En koskaan nähnyt iloista punikkia. Kaikki olivat tuskaisten näköisiä. Oliko niin, että teitä hävetti liikkua asioillanne?

-- Nyt sen voin tunnustaa. Niin oli. Jouduin Helsinkiin. Piti marssia katuja pitkin. Kaikki kadulla kävelijät olivat meidän verivihollisiamme. Kaikki katselivat meihin inholla. Ei sellainen marssiminen ollut hauskaa. Tietäkää, että runsas toinen puoli olisi paiskannut aseensa nurkkaan, jos olisi kehdannut. Muutamat sen tekivätkin.

-- Entä murhamiehet, eivätkö nekään riemuinneet?

-- Riemuitsivat kyllä, kun olivat saaneet uhrinsa hyvät kengät jalkaansa ja paksun lompakon taskuunsa, mutta se ilo ei ollut pitkäaikaista, eikä se ilo tarttunut muihin, ei se riemastuttanut muita. Päinvastoin. Ehkä herätti kateutta. Sellainen tunne ei naurata.

-- Kaikki työ, jota ei tehdä ilolla, on kirottua työtä. Sellainen ei koskaan onnistu. Mutta kai sentään joukossa oli joitakin intoilijoita, jotka taistelivat hyvän aatteen puolesta tai luulivat taistelevansa sellaisen puolesta, eivätkö he lietsoneet ilon ja toivon tunteita?

-- Niitä oli vähän. Ei heitä kuunneltu. Roistot olivat suuna päänä. Eivätkä he joutaneet eivätkä tahtoneet kuunnella köyhälistön auttamisesta, köyhälistön aseman parantamisesta. Sellaisiin puheisiin oltiin kyllästytty vaalitilaisuuksissa. Nyt se oli miestä, jonka puhe oli verisin, jonka suusta pulppusi koston huuto. Tällaiset puheet eivät naurata. Joskin joku naurahti, ei se ollut virkistävää naurua. -- Ei, en mitään iloa tuntenut, enkä nähnyt muidenkaan iloitsevan. Kateudella kuulimme, että valkoisten leirissä loppumaton ilo oli vallalla, että siellä vietettiin loma-aikaa kuin urheilujuhlissa. Meillä oli hautajaistuntu aina vaan sydämissä.

-- Kuinka sitte menetitte henkenne? Kaatumallako vai sairauden kautta?

-- Lähetettiin rintamalle. Kaaduin Vilppulassa. Siinä kaikki. Meidät pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. En hengenlähtiessäkään voinut tuntea tyydytystä. En tiennyt, minkä puolesta olin taistellut. Köyhien puolesta en ainakaan. En myöskään köyhälistön oikeuksien laajentamiseksi. Meillähän jo oli kaikki mahdolliset oikeudet. Minä kuolin täydellisesti ymmällä siitä, minkä puolesta heitin henkeni. Jospa olisin edes saanut kuolla jonkun jalon aatteen hyväksi, olisi ehkä kuolema ollut helppoa. Jospa olisin saanut kuolla isänmaatani varjellessa, mikä ilon aihe viimeisessä hengenvedossani. Nyt vaivuin kuolemaan haisevan ryssän kupeella. Hän kiukussaan syyti ymmärtämättömiä sanoja suustaan. -- Oli kai liittynyt meihin ryöstön toivossa, ja joutui näin pennittömänä pois kiistakentältä. Kummako siis, jos mies parka oli apealla päällä. -- Ei tämä naapuruus liioin minun kuolevaa mieltäni kohentanut. Sanon suoraan, että hammasta purren valmistauduin Tuonelan matkalle. Luuletteko, että toinen puoli meidän kaatuneitamme läksi maailmasta juuri samanlaisilla tunteilla?

-- Luulen kyllä. Juuri tuo tyhjyyden tunne koko teidän aherruksissanne mahtoi olla kaameinta. Se veti teidän kasvonne niin murheellisiksi. Kamalat olivat teidän toimeenpanemat murhanne, inhoittavat teidän ryöstönne ja omaisuuden järjetön hävittäminen, mutta kamalinta kaikista oli tarkoitusperienne usvaisuus. Köyhälistön diktatuuri? Mitä se merkitsi. Sitä tuskin kukaan teistä oivalsi. Ja mistä syystä köyhälistön diktatuuria? Senkötähden, että tsaarin diktatuuri oli maahan tallattu. Mutta köyhälistöhän sen polki jalkainsa alle juuri diktatuurin turmiollisuuden takia. Ja nyt pyrkii köyhälistö uudistamaan samanlaista diktatuuria. Ja myönnettäköön se kernaasti; verisempää diktatuuria ei mikään tsaari meillä ole harjoittanut.

-- Kuulimme mekin joskus siitä tiktatuurista mainittavan.

-- Mitä sillä ymmärrettiin?

-- Sitä, että herrat väkipakolla pantaisiin hoitamaan sellaisia virkoja, joihin me emme kyenneet, kuten lääkärin ja opettajan toimia. Mutta tuomarin ja vallesmannin virat joutuisivat meille.

-- Eikö tämäkään selitys tuottanut teille iloa?

-- Emme iloinneet mistään -- -- --.

Mutta sanokaapa vielä kerran. Mitä olisitte tehnyt meidän asemassamme? Ajatelkaa, että olisitte ollut työmies työmiesten joukossa. Kaikki nousevat miehissä taistelemaan, vaativat teitä tekemään samoin. Mitä olisitte tehnyt?

-- Saanko tehdä vastakysymyksen? Noudattivatko kaikki kutsua?

-- Eivät kaikki. Kaikkein rohkeimmat eivät sitä tehneet eivätkä kaikkein kehnoimmat ja itsekkäimmät. Tahdotteko nyt vastata?

-- Nyt vastaan. En ole laumaeläin. Ihmisten suuri enemmistö kulkee laumoissa. Tässä sentään toveruustunne olisi ehkä vieroittanut minut luopumaan kaikesta arvostelusta ja poispysymisestä.

-- Niin, monet olivat vaikuttimet meilläkin, mutta hauskoja, ylentäviä aikoja ne eivät olleet. Murheella menimme kohti kuolemaa. Se oli kaikesta katkerinta. Murheella muistelemme holhokkejamme maailmassa. Ei Tuonen lehto tunnu rauhan lehdolta, ei ainakaan nyt. Ehkä aikojen kuluttua.

-- Milloin näitä aikoja heretään itkemästä, ei tietäne kukaan; milloin muistelemasta? Ei konsanaan.

Oltiin laskettu koskia tuntimääriä. En ollut niitä joutanut tarkastelemaan, niin suurella mielenkiinnolla olin jutellut toverien kanssa ja tarkasti olin heitä kuunnellut. Hirvittävin mahti tätä nykyä maailmassa tuntuu "puoluekuri" olevan. Se on se Molok jumala, joka surmaa perheitten onnen. Puoluekuri se punaisten kapinassa rinnasti rehellisen, kunnon työmiehen roiston, murhamiehen ja rosvon kanssa, kunnon mies sai kärsiä roiston puolesta ja saa kärsiä roiston mainetta kautta aikojen.

Mutta sen olin huomannut, että rannoilla yhtämittaa huhuiltiin venettä seisattumaan ja ottamaan lisämatkustajia. Meidän veneeseen ei enää mahtunut ketään, niin ahdaten täynnä se oli. Kysyin Vähäojalta:

-- Onko täällä aina näin vilkas liike Tuonelan joella.

-- Aina, aina vaan! Tuonelassa kun ei saa pitää hevosia täytyy ihmisten joko kävellä tai pyrkiä venekyytiin.

-- Eikö milloinkaan ole ehdoitettu, että hevosetkin pääsisivät Tuonelaan. Onhan niillä samanlaiset keuhkot, sydän ja aivot kuin ihmiselläkin. Muisti vielä paljon parempi kuin ihmisillä.

-- Ei siitä monta vuotta ole kun uudestaan oli herätetty kysymys hevosten laskemisesta Tuonelaan, mutta kirkkokansa oli noussut raivoihinsa. Se oli uhannut nousta kapinaan, jos tällainen häväistys pantaisiin toimeen. -- Nyt on uudelleen saapunut raadille pyyntö samasta asiasta. -- Kirkkokansa oli jo sekä suuresti yllätetty että harmissaan siitä, että kaikki joutuivat kuoltuaan samaan tilaan Tuonelassa. Se oli odottanut itselleen suloisen autuuden ja muille ankaran kidutuksen, niinkuin Suomen valtionuskonto neuvoo. Nyt sen sijaan kaikenlaisilla juuttailla on yhtä hyvä olo kuin heilläkin. Jos vielä hevosille pyritään hankkimaan oikeutta päästä Tuonelaan, silloin kirkkokansan kärsivällisyys kuuluu loppuvan, ja se lupaa nousta kapinaan. Sentähden on Tuonelassa niin sanomattoman vilkas veneliike.

-- Mille kannalle raati asettuu?

-- Kaikki hylkäävät hevosen, mutta Louhi haluaisi saada jonkun poron ja Kristiina Tossavainen akiteeraa kovasti Neitejä vaatimaan vanhoille vaimoille oikeuden pitää kissoja, mutta koska jo on otettu niin kirkkokansan mielestä puolustamaton askel kohti löyhyyttä ja hataruutta, että kaikki ihmiset perivät samanlaisen taivaan, aikovat he voimainsa takaa vastustaa kaikkia uusia ehdoituksia taivasoikeuden laajentamiseksi.

Oli jo iltapäivä kun saavuttiin Raatisaaren näkyviin. Minun piti nousta piispa Agricolan laiturissa maihin. Vene laskettiin laituria kohti. Piispa oli juuri päässyt istunnosta, oli riisunut päältään kirkollisen asunsa ja pukeutunut köyhän kalastajan pukuun lähteäkseen ilta-ahvenia onkimaan. Me tervehdimme kaikki kunnioittavasti vanhaa piispaa, punikitkin yhtä nöyrästi kuin maailmassa pitäjänsä rovastia. Mutta piispa ei huomannutkaan meidän kohteliaisuuden osoituksia, näkyi vaan hääräilevän ja hakevan jotakin laiturinsa ympäristöltä. Minä nousin laiturille ja hyvästelin matkatovereitani, joitten kova kohtalo oli syvästi liikuttanut minua. Olinhan heidän kansalaisensa, olinhan ennenkin ollut työmiesten hyvä ystävä, missä kunniallisen työmiehen olin tavannut, olinhan heidän lähimmäisensä. Heidän onnettomuutensa ei ollut vierottanut minua heistä, ehkä päinvastoin. Nämäthän olivat kaikki kunniallista väkeä, jommoisten kanssa meidän täällä maailmassa täytyy elää sovinnossa ja ystävyydessä, jos mieli ollenkaan ajatella tulevaisuutta valoisana.

Samalla kun olin noussut veneestä tarttui Vähäoja viilettimeen ja ohjasi vakavasti, vapisemattomin käsin eteenpäin kun kuolevainen oli poistunut veneestä. Vene katosi Tuonen joen mustalla pinnalla sivu pyhän Henrikin linnan pois näkyvistäni. Käännyin Agricolan puoleen ja kysyin:

-- Mitä sinä, arvoisa piispa, haet?

-- Mult' telavus' troppotinkork.