Part 13

-- Troppotinkork?? Sallinet, että kysyn, onko troppotinkork kala vai lintu?

-- Sä oles finbyläin', etk' tierä mikä troppotinkork on.

-- Jo tiedän, jo tiedän, kun sain vähän aikaa fundeerata. Luulin ensin, että se oli joku raamatullinen sana. Sehän on sama kuin rohtopullon korkki.

-- Niin, se on sit' uutta soomenkeelt', em'mä semmottii pruuk' arkiolossa.

Rupesin hakemaan ja löysinkin kohta korkin, jonka annoin piispalle.

-- Takk, takk vaa, nyt pitää rustaman onkenraaka ja siim' reiraan. Kyll' ny vaa kala syö, paljast' vaa pääse lait' tavall' framill'.

-- Onko Väinämöiselle sattunut mitään ikävyyksiä minun ollessani matkoilla.

-- Kyll' vaa ne emma' jutteleva' yht' toist, mutt' ei heitti ole uskomist'.

-- Ei ollenkaan. Ämmät näkyvät pysyvän ämminä taivaassakin.

-- Jämt' oikki!

-- Olkoon onneksi! arvoisa kirjallisuutemme isä.

-- Takk', takk' bara!

Läksin Väinämöisen pirttiin. Väinämöinen halasi liikutettuna minua oikein karjalaiseen tapaan. Sanoi olleen ikävän yksin elellä pirtissä. Sanoi juorujen taas liikehtineen Tuonelassa.

-- Onko Ainoa ja Impi Mariaa näkynyt?

-- Tuolla ne ovat leikkineet päivät päästään Ainolan tanhuilla nuorten poikien kera, Aino ylinnä. Olen heidän kisojaan seurannut, en heitä tavannut.

Läksin Impi Mariaa tapaamaan. Menin Neiti Vuoren huvilaan, josta lähetettiin sana tytöille saapua hänen luokseen. Aino ja Impi tulivat juoksujalkaa huvilaan. Syleilin hartaasti tyttöstäni ja kysyin:

-- Oletko ikävöinyt setääsi?

-- En ollenkaan, en ollenkaan! Täällä on niin lysti olla Ainon luona. Piiritanssia leikitään joka päivä ja hypätä barbiita. Aino on jo oppinut sen leikin ja hyppää niin hyvin. Kenkäin kärjet ovat vaan niin kuluneet. Onko täällä suutaria?

-- Tuonela on täynnä suutaria. Suutarit kuolevat nuorina, sanoi Aino, joka ei edes uskaltanut antaa kättäkään minulle.

-- Oletteko vetäneet tikkua lähteestä, kysyin supattamalla.

Aino punastui eikä virkkanut mitään, mutta Impi vikisi:

-- Ollaan joskus.

Hetken perästä erottiin. Väinölässä mentiin aikasin illalla levolle ja makasin matkasta väsyneenä sikeän unen Lemminkäisen vuoteessa.

RAADIN ISTUNNOSSA.

Aamulla Väinämöinen taas nousi ylös Pohjantähden sarastaessa, herätti minut ja valitti vaikean istunnon sinä päivänä olevan edessä. Oli nimittäin saapunut raadille kirjelmä, jossa pyydetään, että Tuonelaan myöskin saisi laskea hevosvainajia. Väinämöinen pelkäsi, että asia menee myttyyn, kun arvatenkin piispat jyrkästi tulevat sitä vastustamaan. Pyysi minuakin saapumaan kokoukseen, kun jo kerran ennenkin olin siellä käynyt ja tehnyt raadille palveluksia.

Seurasin siis Väinämöistä kokoukseen. Myöhästyimme, niin että raadin muut jäsenet jo istuivat odottamassa. Pyhä Henrikki nyökkäsi hieman minulle päätä; näki selvästi, että hän halveksi minua, kun en sen paremmin ollut voinut neuvoa häntä objekti-sijojen käyttämiseen.

Pyhä Henrikki nappasi käyräsauvallaan pöytään ja sanoi:

-- Istunto alkaa. Sihteeri on hyvä ja lukee anomusehdotuksen.

Porthan nousi pystyyn ja lausui:

-- On uudelleen saapunut Korkealle Raadille anomusehdotus, jossa joukko Manalan asukkaita pyytää raatia käsittelemään kysymystä, eikö olisi mahdollista saada muutamille kaikkein tärkeimmille nelijalkaisille eläimille pääsyoikeutta Tuonelaan. Koska kirjelmä jo on ollut kierrolla arvoisain jäsenten luona, ei liene välttämätöntä, että se kokonaisuudessaan julkiluetaan. Ehkä lyhykäisesti kumminkin saan esitellä perustelut ja ponnen. --

_Ensimäinen perustelu_.

Koska Manala tätä nykyä kansoittuu nopeammin kuin ehkä milloinkaan ennen suurten sisällisten vainojen, sotien, nälän ja kulkutautien kautta, niin että Tuonelan takamaatkin joutuvat asuttaviksi, rupeaa kulkuneuvojen riittämättömyys vallan haitallisesti vaivaamaan. Sentähden ehdoitetaan ainakin hevosten laskeminen Tuonelaan.

_Toinen perustelu_.

Koska Tuonelassa jo tavataan eläimiä kuten joutsenia, laululintuja ja kaloja, ei anomuksen tekijät voi huomata syytä olevan hylkiä nelijalkaisiakaan, varsinkin kun niistä asukkaille niin arvaamaton hyöty koituisi.

_Kolmas perustelu_.

Koska monet nelijalkaiset eläimet sekä luustonsa että lihastensa puolesta niin aivan erehdyttävästi muistuttavat ihmisen ruumiin rakennetta, ei liene syytä juuri niiltä kieltää jatkuvaa elämää kuoleman jälkeen.

_Neljäs perustelu_ (koskeva erityisesti lehmiä).

Koska Tuonelassa käytetty juoma, nektari ja ambrosia, jos kohta lievästi alkohoolipitoisia, kumminkin vaikuttavat vastenmielisiä tunteita monissa äsken tulleissa raittiusmiehissä ja koska Suomen kansa halki vuosisatojen on tottunut nauttimaan palanpainonaan lehmän antimia, ei liene ennenaikaista laajentaa Tuonelaan pääsyoikeutta myöskään tälle eläinlajille.

Ponsi taas kuuluu seuraavasti:

_Kaiken ylläsanotun perustuksella anomme me, allekirjoittaneet, että Korkea Raati, peruuttaen edelliset päätöksensä, määräisi, että vuoden 1919 alusta ainakin hevoset perisivät Tuonelan, ja jos mahdollista myöskin nautaeläimet_.

Pyhä Henrikki avasi keskustelun:

-- Arvoisat raadin jäsenet. Yhä vaan uusiutuvat nämä raamattua ja pyhiä oppia niin syvälti loukkaavat harrastukset. Inholla olemme jo useita kertoja hyljänneet tällaiset anomukset. Mutta ajan henki on sellainen. Kaikki kunnioitus perinnäisoppeja kohtaan katoaa katoamistaan vainajienkin piireistä. Uuden ajan höllyys, löyhyys ja auktoriteetin puute saapuu turmeltuneesta maailmasta vainajien mukana tänne pyhään Tuonelaan. Murhemielellä näen turmeluksen, pilkan ja riettauden suurta nousua niin maassa kuin taivaissa. Se on tuon ihmisjärjen, joka on pirusta peräsin, levoton halu ja kiihko sekaantua sellaisiin seikkoihin, jotka eivät kuulu sen tuomio- eikä sen arvosteluvallan alle. -- En tahdo kieltää keskustelua, vaikka pidän äänestyksen tuloksen taattuna. -- Varapuheenjohtajalla on sananvuoro.

Väinämöinen kohotteli kulmakarvojaan, ryki ja loihe lausumaan:

-- Minua miellyttää enin toinen perustelu. Meillä ratkipakanoilla siellä maailmassa oli se käsitys taivaasta, että siellä elettiin kuin maailmassa. Taivaassa linnut lauloivat puissa, kalat uivat järvissä, hevoset hirnuivat niityillä ja lehmät ammuivat ahoilla. Nyt täällä joutsenet joikuvat Tuonelan joilla, lohet hyppivät koskissa, mutta nelijalkaisia tänne ei vaan lasketa. Suomen naapurikansoilla oli runsaasti nelijalkaisia eläimiä taivaassaan. Kun norjalaiset kävivät Karjalassa kaupalla, kertoivat he, että Tor jumala ajoi kahdella pukilla, että toisilla jumalilla oli nimikkoeläiminä kissoja jopa karjujakin. (Hyi! huudahtivat neidit). Kertoivatpa vielä, että kauniit mustatukkaiset neidot, (Väinämöisen silmät haaveilivat hetkisen avaruuksissa ja hän piti pitkän loman) että kauniit neidot korskuvien ratsujen selässä ajaa hurauttelivat läpi ilmojen, pitkin lepikköpolkuja. Nyt minä kysyn: miksi ei meilläkin niin voisi olla. Miksi meidän täytyy noudattaa tuota vanhaa aasialaista käsitystä, että taivaassa vain etupäässä asustaa ihmisiä ja vain muutamia eläimiä kuten kyyhkysiä ja laululintusia. Miksi meidän aina täytyy kantaa aasialaisia kahleita, emmekö voi ne karistaa päältämme. Olkaamme vapaita suomalaisia, ja järjestäkäämme taivaamme oman mielemme mukaan. Minä kannatan hevosia. Hevosella pääsee vanhakin mies liikkumaan laajalti, ei vain kotinurkissa. Äänestän siis, että hevosetkin perivät Tuonelan.

-- Pohjolan emännän vuoro, sanoi pyhä Henrikki.

-- Kannatan vaka vanha varapuheenjohtajaa joka kohdassa. Tahtoisin vaan lisätä omasta puolestani, että peura on pyhä eläin. Minä olen sitä aina kaivannut täällä Tuonelassa. Äänestän siis hevosen ohella myöskin poron päästämistä Tuonelaan.

-- Mitä piispat Maunu ja Micael arvelevat?

-- Non possumus, non possumus! (Aivan mahdotonta).

-- Prof. Porthan!

-- Se ihmiskehityksen ajanjakso, jota minä edustan, oli vapaamielisyyden aikakausi. Sille ei ollut vierasta sekään ajatus, että me, eläimet ja ihmiset, kaikki olemme saman luojan samalla lailla luomia olentoja. Ei siis periaatteellisesti näy olevan mitään estettä sille järjestykselle, että me ihmiset ja eläimet täällä Tuonelassakin voisimme elää viervieressä, auttaen toisiamme ja tukien toisiamme. Minua vaan peloittaa, että, jos hevonen ja nautaeläimet päästetään tänne, kohta seuraa anomus, että kaikki muutkin eläimet saisivat saman oikeuden. Niinpä kissat ja koirat ja muut riitelevät elukat. Varon, että Tuonelan taivaallinen arvo monen silmissä arveluttavasti alenisi, sillä luontokappale on, siitä ei päästä mihinkään, tunteittensa valloilleen laskemisessa hillitsemättömämpi ja häikäilemättömämpi kuin ihminen. Luontokappale ei ymmärrä peitellä ei vihansa eikä lempensä puhkeamista ilminäkyviin mitä sopimattomimmissa tilaisuuksissa. Vaikka siis järkeni ei vastusta anomusehdoitusta, eivät tunteeni myönnä sen toteuttamista. Vastustan siis hyväksymistä.

-- Tahtooko herra D.E.D. Europaeus lausua mielipiteensä.

-- Tahdon kyllä. Puhun ainoastaan hevosten puolesta. Mikä on uros ilman ratsua. Vasta ratsun selässä kaikki hänen ylevät hengen ja ruumiin ominaisuutensa ilmenevät kaikessa loistossaan. Katselkaa Akseli Gallen-Kallelan upeaa Kullervokuvaa. Ratsu on uroon välttämätön jalustin. Ratsun puutteessa Kullervokin täällä Tuonelassa kulkee pää kumarassa. Mutta antakaapa hänen kavuta oriin selkään, niin saatte nähdä, mikä lumoava mies tämä minun löytämäni nuorukainen on. Hiuskeltainen korea oriin olkisen selässä, se vasta on näky, jota kannattaa katsella. Katselkaa kaukoputkella maailman kaupunkeihin. Missä näette uroon kuvapatsasta ilman hevosta? Meidänkin uroomme liikkuivat mielellään ratsun selässä; pitääkö heidän täällä taivaassa aina vain jalan tallustella. Minä sanon teille, heidän maineensa siitä kärsii. Pyydän siis raadin jäseniä äänestäessään ottamaan huomioon tämänkin seikan.

-- Haluavatko neidit käyttää puheenvuoroa? kysyi puheenjohtaja.

Neiti Vuori lausui:

-- Täällä on vedottu siihen, että aasialaisissakin taivaissa on kyyhkysiä ja laululintusia ja sen perustuksella vaadittu mitä inhoittavimmillekin, karvaisille nelijalkaisille pääsyoikeutta Tuonelaan. Totta on, että niin on asian laita. Mutta onhan selvää, että taivaaseen lasketaan vaan sellaisia eläimiä, jotka voivat vainajissa herättää siveellisiä tunnelmia. Mikä on enemmän omiaan ylentämään ihmisvainajan mieltä kuin aamulla visertelevä pikkulintunen, joka riemuitsevalla äänellään ylistää Luojaa kaikesta siitä hyvästä, minkä hän meille arvottomille vainajille lahjoittanut on. Eikö ihminen saa esimerkkiä kyyhkysestä, joka kuhertelee puun oksalla ystävänsä kanssa, miten hänenkin tulee karttaa riitaa lähimmäisensä kanssa ja vain puhella sellaisia asioita, jotka toveria voivat miellyttää. Mutta nyt tahdotaan laskea lehmät taivaaseen. Minä vaan kysyn: tahtooko kukaan läsnäolevista väittää, että lehmän ammunta, sonnin hinkuminen ja mullikan möyryäminen ovat Luojan ylistämistä? Eipä suinkaan. Ymmärtäväthän kaikki, että tuollaiset äänet juuri tulevat hämmentämään sitä hiljaista juhlallisuutta, mikä Tuonelan tanhuilla vallitkoon. Tahdon vielä lisätä, että kylläinen lypsylehmä aina siellä maailmassa teki sekä vastenmielisen että suorastaan epäsiveellisen vaikutuksen minuun. Olen sitä mieltä, että meidän palvelustyttöjemme vapaa elämä siellä maailmassa suureksi osaksi johtuu juuri heidän jokapäiväisestä yhdessäolostaan näitten ikuisista siveyslaeista täysin piittaamattomien elukoitten seurassa. En siis soisi, että kukaan äänivaltaisista raadin jäsenistä alentaisi tämän arvokkaan neuvoston mainetta antamalla äänensä ainakaan nautaeläinten hyväksi.

-- Olemme siis valmiit äänestämään, sanoi pyhä Henrikki.

Mutta silloin näin Väinämöisen kumartuvan piispaan päin ja supattelevan ahkerasti jotakin hänen korvaansa. Piispa kuunteli tarkkaan, arveli vähän aikaa, mutta sitte hän äkkiä kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

-- Meillä oli suuri apu nykyään läsnäolevasta vieraastamme, silloin kun pulmallinen kysymys punikkien lähettämisestä sielunvaellukselle oli esillä, josta vielä tahdon lausua kiitollisuuteni. Varapuheenjohtajamme ehdoittaa, että raati nytkin suvaitseisi kuunnella hänen mielipidettään tästäkin asiasta. Ehkä saan pyytää ihmislasta lausumaan ajatuksensa tästä Tuonelan polttavasta kysymyksestä.

Punastuen korviani myöten korkeasta kunniasta kavahdin pystyyn ja aloin monin kumarruksin:

-- Korkeasti kunnioitettu Herra Pyhimys ja arvoisat raadin jäsenet! Niinkuin jo eräs arvoisa puhuja on huomauttanut, ovat kaikkien europalaisten kansojen taivaat järjestetyt aasialaisten, lähemmin sanoen, syyrialaisten ijänikuisten perustuslakien mukaan. Europalaiset kansat, jotka viime aikoina ovat tulleet niin kuuluisiksi monien perin hyödyllisten keksintöjensä kautta, eivät, kumma kyllä, ole keksineet omaa taivasta, vaan ovat orjallisesti jäljennelleet itämaisia esikuvia. Tästä on ollut seurauksena, että europalaisten taivaat ovat käyneet, kuinka sanoisin, epäajanmukaisiksi, hieman vanhentuneiksi ja kaipaisivat korjauksia. Pidän käsiteltävänä ollutta anomusehdotusta tällaisen vakaumuksen ilmauksena. Kiinnitin erityisesti huomioni kolmanteen perusteluun. Siinä mielestäni lausuttiin ajatuksia, jotka olisivat tarkan harkinnan arvoisia. -- Mehän kaikki tiedämme, ett'ei elämä lopu kuolemalla, vaan jatkuu taivaassa ijankaikkisesti. Tämän pyhän opin olemme perineet viisailta, miettiviltä ja haaveilevilta aasialaisilta. Saman oppisuunnan mukaan ei tällaista haudantakaista elämää jatku muille kuin ihmisille. Meitä lähinnä seisovat eläimet jäävät tällaisesta elämästä osattomiksi. Tästä kohdasta uskaltaisin lausua poikkeavan mielipiteeni. -- Jos katselemme eläinten luustoa, niin se aivan hämmästyttävällä tavalla muistuttaa ihmisen luunrakennetta, niinkuin perustelussa vallan oikein on mainittu. Olen usein maan alta löytänyt luunikaman. En ole ollut miestä päättämään, onko luu aikoinaan kuulunut ihmisen, koiran, vasikan, lampaan tai pukin luurakennukseen. Muoto samanlainen, aine samanlaista. Kaikkihan tunnemme vanhan aasialaisen tarinan Harpagosta, joka söi poikansa keitetyt lihat. Ei hän muodosta eikä mausta voinut tuntea syöneensä ihmislihaa, vaan luuli nauttineensa viattoman karitsan paistia. Eläinten sisälmykset ovat kuin ota ja anna ihmisen sisälmyksien kaltaisia. Tässä pyhässä seurassa tuskin uskaltanen viitatakkaan siihen oppiin, jota tätä nykyä maailmassa saarnataan, että nimittäin ihminen olisi kehittynyt eläimistä, olisi vain kirkas helmi luomakunnan kruunun huipussa. -- Kun siis ihmisen ruumis ja sielu kuoleman jälkeen nousevat ylös taivaalliseen elämään, niin eikö voitaisi myöntää, että sellainen mahdollisuus myöskin olisi olemassa eläimiin nähden. Sitä paitsi tavataan eläimissä sielunominaisuuksia, jotka voisivat kaunistaa ketä ihmistä tahansa. Ajatelkaammepa koiran uskollisuutta ja kiintymystä hoitajaansa! Sehän on suuremmoista! Sellaista ei todellakaan tavata kaikissa ihmisissä. Esimerkkejä voisi luetella yhtä loistavia loppumattomiin. Myönnän kyllä, että on eläimiä, niinkuin kissat ja pukit, joitten ominaisuuksista voi olla eri mieltä, mutta ylimalkaan kaikilla eläimillä on luonteenominaisuuksia, jotka ovat erittäin arvokkaita. (Väinämöinen murahti mieltymystään ja Louhi sanoi: poro on tyytyväisin olio koko luomakunnassa). -- Näin ollen minusta tuo yliolkainen eläinkunnan kohtelu kuoleman jälkeen tuntuu epäoikeutetulta ja kiittämättömältä. Muistelkaamme, mikä arvaamaton etu niistä on ollut meille kaikille ihmisille maallisen elämämme aikana. Elkäämme unhoittako noita pahoin soimatuita lehmiäkään. Eikö moni pieni lapsi ole heidän maitonsa avulla jäänyt henkiin, kun äidin ruoka on käynyt riittämättömäksi. Tuhansien palleroisien todellinen kasvatusäiti on sittenkin ollut juuri -- ammuva lehmä. Sitäkö meidän tulisi halveksia, sentähden ettei sille ole suotu ihanaa lauluääntä. Minä tahtoisin laajentaa rakkauskäsitettämme. Sinun ei ainoastaan tule rakastaa lähimmäistäsi, vaan jumalan luomaa koko luomakuntaa. Vasta silloin sinun rakkautesi on laaja ja syvä. Eläköön ijankaikkisesti ihmistä palveleva eläinkunta!

Väinämöinen ja Louhi nousivat ylös paikoiltaan ja tulivat liikutettuina kättelemään minua. Agricola nousi myöskin istuimeltaan ja sanoi kyynelsilmin minulle puhtaalla kirjakielellä:

-- Vanhempani kertoivat että minunkin äitini oli kuoleman kynsissä minut synnytettyään, mutta että henkeni säilyi vain köyhän perheemme ainoan vuohen maidolla.

Puheeni eläinten hyväksi oli järkyttänyt korkean raadin jäsenten mielet, niin että äänestyksen tulos näytti epäiltävälle. Silloin nousi Neiti Koski paikoiltaan ja, pelastaakseen tilanteen, lausui:

-- Herra puheenjohtaja! Tahdon vaan ilmoittaa, että jo maailmassa tämän ihmislapsen maailmankatsomus leimattiin "matalaksi".

Sanoi ja istuutui tuolilleen. Mutta en minäkään tahtonut hellittää, vaan pyysin puheenvuoroa ja sanoin:

-- Korkeudessa se ei vedä vertoja Neiti Kosken maailmankatsomukselle, sillä tämä leijailee ilmassa, puhkasee pilvet ja tähtitarhat, kulkee tuulen tuuditeltavana pilvilinnana ilman perustusta ja pohjaa. Minun on matalampi, mutta makaa laajan perustan ja syvälle upotetun kivijalan varassa. Jokainen kerros liittyy toiseen. Siinä ei ole ammottavia aukkoja. Se on sanalla sanoen europalaisen maailmankatsomus.

Pyhä Henrik kohosi pystyyn ja lausui:

-- Äänestys toimitetaan joskus toisten.

Hän tarttui hiippaansa, kumarsi ja lähti.

Ja hevoset ja lehmät odottavat vieläkin Tuonelaan pääsyoikeuttaan.

LAUANTAI-ILTA.

Vanhan maallisen tapansa mukaan kerääntyivät Runebergin toverit kerran kuukaudessa Runebergin huvilaan viettämään lauantai-iltaa. Mieleni paloi sinne. Olin Kiialasta ottanut suosituskirjeitä, sillä Runeberg oli aikoinaan ollut arvossa pidetty vieras Kiialassa. Olin itsekin pienenä poikana kuikkinut suuren runoilijan akkunan alla ja luulin nähneeni ikkunasta jonkun haivenen ukon tuuheasta parrasta. Sentähden päätin yrittää pyrkimään heidän illanviettoaan kurkkimaan.

Läksin Ainoa ja Impi Mariaa tapaamaan, sillä Aino kuului hyvin löytävän tien huvilalle. Ainon ja Impi Marian kanssa aloimme astua tietä pitkin. Aino oli paneutunut juhlapukimiin. Kullat kuulti kulmilla, hiukset olivat silkillä sitaistut ja risti riippui rinnalla.

-- Oletko ennen käynyt Runebergin luona? kysyin Ainolta.

-- Olen kyllä. Lönnrot haki minut kerran sinne eräänä lauantai-iltana.

-- Mitä sinulle sanottiin?

-- Mikä sanoi mitäkin. Eräs vanha herra rupesi vähän niinkuin kosiskeleman minua, aivan niinkuin Väinämöinen aikoinaan, sanoi Aino ja helähti nauramaan. Mutta silloin Runeberg sanoi jotakin ruotsiksi, ja vanha viisas jätti minut rauhaan.

-- Olikohan se ehkä Fredrik Cygnaeus? kysyin.

-- Sinnepäin se nimi oli. Huonosti he puhuivat suomea. Runeberg kysyi: "onko Aino ikävä taivasa?" Mutta yksi puhui aivan mainiosti. Se sanoi: helekkarj kuin sinä Aino oot nätti tyttö. Minä luulin Lapin tyttöjä jorottariksi ja möröttäriksi, mutta nyt ymmärrän Väinämöistä paremmin.

-- Oliko se nimeltään Oksanen.

-- Niin se oli. Kehuivat sen tehneen "Savolaisten laulun", jota nuoret Tuonelaan tulokkaat niin usein laulelevat.

-- Tunnetko sinä Impi yhtään Runebergin runoa?

-- Tunnen. "Porilaisten marssin" ja "Juokse porosein".

-- Niin se "Juokse porosein" on oikein minun lauluni, ilakoi Aino. Usein istumme talvi-iltoina yhdessä Louhi Pohjolan emännän kanssa ja laulelemme sitä laulua.

Näin rupatellessamme saavuimme vihdoin Runebergin asunnolle. Lauantai-illan jäsenet olivat jo saapuneet ja istuivat pitkän pöydän ääressä parvekkeella huvilan ulkopuolella. Pöydän päässä istui itse isäntä, vastapäätä istui Nervander ja pitkällä sivulla Topelius, Oksanen, Cygnaeus, Lönnrot y.m.

Astuin rohkeasti esille ja laahasin kainostelevia tyttöjä kädestä.

-- Ohoi, huudahti Cygnaeus, tuoltahan tulee itse Aino.

Lönnrot nousi ylös ja tuli kättelemään Ainoa ja vei hänet Runebergin luo. Kun Topelius näki pienen tytön seurassani, nousi hänkin paikoiltaan ja tuli hymyillen utelemaan, kuka pikku keltatukka oli. Impi ei virkkanut sanaakaan, ei ymmärtänyt Topeliuksen suomea. Minä esittelin itseni Topeliukselle, joka muisti minut, minä kun olin monena vuonna talvipakkasessa ajanut Tikkurilasta Koivuniemeen laulajien ja laulajattarien seurassa tervehtiäkseni häntä syntymäpäivänään tammikuun 14 p:nä.

Topelius vei minut pöytään ja esitteli minut Suomen suurmiehille. Toin terveiset Kiialan koko perheeltä, jonka kanssa Runeberg eläissään ahkerasti oli seurustellut. Pöytä notkui nektari- ja ambrosia-astioita, sillä sellainen ylellisyys vallitsi suurmiestemme illanvietoissa. Minä sain paikan aivan Runebergin vieressä, kunnian, jonka kainostellen otin vastaan.

Mutta suurta runoilijaa näkyi vaivaavan tyttöjen läsnäolo näin miehekkäässä juhlatilaisuudessa nektarilasien hengessä, niin että hän kohta kääntyi Topeliuksen puoleen ja sanoi ruotsiksi:

-- Gå och plocka blommor med flickorna, bästa Zachris, så är du snäll. (Käy poimimassa kukkasia tyttöjen kanssa, rakas Zachris, niin olet kiltti.)

Topelius teki työtä käskettyä, tarttui Ainon ja Impi Marian käsistä kiinni ja lähti taivaltamaan metsään. Tämä kaunis kolmikko katosi kohta näkyvistämme kanervikkoon, jonka terttuja ryhtyivät katkomaan.

-- Mitä sinä poikaseni tahdot juoda, kysyi Runeberg, nektariako vai ambrosiaa. Et tuntene jumalien juomia. Sanon sinulle, että nektari muistuttaa konjakkia, ambrosia taas hieman ruotsalaista punssia.

-- Jos sallinette, niin juon mieluummin ambrosiaa, sanoin päättävästi.

-- Niinkuin tahtonet. Me juomme tosin melkein kaikki nektaria, ainoastaan Topelius ja Lönnrot nauttivat ambrosiaa. Niinkuin ehkä aikakirjoista tiedät ei meidän aikanamme tunnettu sitä ihmislajia, jota nykymaailmassa "vesipojaksi" sanotaan. Skål!

Ja Runeberg teki minulle sen suuren kunnian, että joi veljenmaljat kanssani. Sanoi olleensa isäni opettaja.

Kun tämä pyhä toimitus oli päättynyt, nousi Cygnaeus pystyyn ja huusi:

-- Tuolta saapuu Aleksis Kivi. Terve tulemastasi takasin, poika parka! Sinäpä vasta köhäisen ja nuhaisen näköinen olet. Kenenkä ruumiissa olet ollut sielunvaelluksella?

-- Sanoivat sitä maailmassa Matti Helenius-Seppäläksi, vastasi Kivi alakuloisena.

-- Kuule ihmislapsi! Kuka se Matti Helenius-Seppälä on? kysyivät kaikki yhteen ääneen minulta.

-- Suomen ehdottomin vesipoika sekä tietopuolisesti että käytännössä. Vesiselvä ja kirkas kuin Exelcior timantti.

-- Minkälainen kortteeripaikka sinun sielullasi oli? kysyi Nervander.

-- Ajatelkaa kosteata kellaria, niin ymmärrätte sen pitemmittä selityksittä, vastasi Kivi ja niisti nenäänsä. Pelkäsin saavani sielullisen keuhkotaudin.

-- Ota nyt heti pitkä nektarituikku, että äänesi hieman selviää, sanoi Runeberg ja täytti Kiven lasin reunoja myöten. Mutta kuinka sinä pääsit näin ennen aikojasi vapaaksi? Sinullehan määrättiin vaellusta kahdeksi vuodeksi.

-- No se Tomas Adlercreutz, jota paukautin poskelle sinä onnettomana yönä, oli lähettänyt armahduspyynnön korkealle raadille, jossa perusteli anomustaan sillä, että murheellinen aika vallitsee Suomessa, niin että yksi vuosi jo korvaa rikoksen oikeastaan lievää laatua. Raati oli suopealla päällä. Neidit olivat olleet sattumalta hieman sairaita, eivätkä olleet läsnä istunnossa. Tämä minut pelasti.

-- Minne se Ahlqvist-Oksanen hävisi, kysyi joku.

-- Kaikki ihmiset vierovat ja kiertävät entistä kompastuskiveään, sanoi Nervander.

-- Kerro Kivi, miltä Suomessa nyt näyttää, pyysivät kaikki.

-- Rumalta, hyvin rumalta. Kansa on hullaantunutta. En ole vielä ehtinyt koota ajatuksiani. Olen vielä kauhun vallassa.

-- Luulenpa melkein, että kaikki ovat muuttuneet nurmijärveläisiksi siellä Suomessa, huomautti Nervander.

Kivi ei virkkanut mitään, tuijotti vaan eteensä ja ryki lakkaamatta ankaran vesiparannuksensa johdosta. En malttanut enää vaijeta, vaan kimposin pystyyn ja aloin selostaa: