Part 9

"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."

Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin, joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien suoritukseen.

Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin viehättävän suloisena.

Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille, Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan. No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin -- ja sentään varhain kylläkin -- olevan avoinna edessäni.

Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina, mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä, mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani. Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta "musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota hän oli hiukan kuullut.

Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona. Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä päivänä langennut ja loukannut jalkansa.

Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta, käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä. Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä, vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan, kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan, taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen, ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo koulussa ovat kuin iso-isiä.

Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten, miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.

"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto. Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen. Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä hyvin, jopa varsin harvojen."

Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.

Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani, tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä, molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.

Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana. Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt, itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani alkeita ja keskustelleet siitä.

Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti. Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle sydämestäni kiitollinen.

Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.

Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni. Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin jotain pahaa olevan tulossa.

Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani; hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä lähtien en ollut häntä tavannut.

Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan. Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään. Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren, jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.

Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu, pikku seikka, sattuma -- mutta minä tiesin, ettei niin ollut. Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle, joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.

Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään. Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen vai eikö.

Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen, keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.

Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.

"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen -- voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse..."

Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."

Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Onko se Heinrich?" kysyin minä.

Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.

"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"

"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä, ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte, jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.

"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni; tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."

Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä itseäni.

Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita hän rakastaa!"

Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.

"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää minusta, ja myöskin Heinrichista!"

Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja, minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää, kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat, jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla. Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää; sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.

Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki; minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen. Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen, ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön tuska, jota pakenin.

Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta, avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä minun ja vapautuksen välillä.

Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni. Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa huonettani.

Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."

Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua, kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.

Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli? Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.

Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne. Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan tähteeksi.

Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."

Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut, voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen, että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän, mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä, sen toki säästin.