Part 8

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan. Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena. "Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin, eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia, juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona, soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin" katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja, kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme, väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista. Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.

Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan, missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.

"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.

"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."

En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.

Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi, huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä, ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.

Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti, että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.

Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.

Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti, miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta, temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä. Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni aiheettomina sävelfantasioina.

Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä, hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa, missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät tehneet minulle hyvää.

Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti, lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin, unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.

Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta, lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen. Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta. Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta kiivaaksi ja intohimoiseksi.

Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin odottanut muuta postia toiselta taholta.

Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä, iloista käsialaa ja sisällä kirje.

Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata. Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme. Silloin on kaikki oleva helpompaa.

Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.

Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta. Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?

Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin. Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta, että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista, ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua. Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta, en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin, minulle rakas vai katkera.

Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.

Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"

Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en kuukausimääriin ollut kuullut mitään.

Vihdoin ilmaantui hän, jo ennen Gertrudin paluuta, ja astui eräänä aamuna huoneeseeni. Hän silmäili minua pitkään.

"Te näytätte kurjalta", sanoi hän päätään ravistaen. "No, kun säveltää sellaisia asioita!"

"Oletteko silmäillyt osaa?"

"Silmäillyt? Osaan sen ulkoa ja laulan sen niin pian kuin haluatte. Sehän on vallan vietävää musiikkia!"

"Niinkö luulette?"

"Saattepa nähdä. Nyt on teidän kaunein aikanne ollutta ja mennyttä, odottakaahan vain! Ullakkokamari-kuuluisuus on ohitse, kun ooppera tulee esitetyksi. No, se on teidän asianne. Milloin laulamme? Pari huomautusta olisi minulla kuitenkin tehtävänä. Miten pitkälle on työnne kokonaisuudessaan sujunut?"

Näytin hänelle mitä oli näytettävää, ja hän vei minut heti mukanaan asuntoonsa. Siellä kuulin hänen ensimäisen kerran laulavan tätä osaa, jota säveltäessäni minä aina olin oman intohimoni halki ajatellut häntä, ja tunsin oman musiikkini ja hänen äänensä voiman. Vasta nyt saatoin ajatuksissani nähdä kokonaisuuden edessäni näyttämöllä, vasta nyt löi oma liekkini minua vastaan ja antoi minun tuntea lämpöänsä, ei enää kuulunut minulle eikä enää ollut minun teokseni, vaan oli saanut oman elämän ja vaikutti minuun vieraana voimana. Ensi kertaa tunsin tuon teoksen irtautumisen omasta luojastaan, johon en tähän saakka oikein ollut uskonut. Teokseni alkoi kohota ja liikkua ja näyttää elonmerkkejä; vastikään oli se ollut kädessäni ja nyt ei se enää ollut minun, se oli kuin isäänsä ylivoimaiseksi kasvanut lapsi, eli ja vaikutti omin neuvoin, katseli minua oudostellen omana itsenään ja kantoi kuitenkin nimeäni ja merkkejäni otsallaan. Sama kaksinainen, monasti hirveä tunne on minulla myöhemmin ollut seuratessani sen esitystä.

Muoth oli harjotellut osansa hyvin, ja mitä hän halusi saada muutetuksi, siinä saatoin helposti noudattaa hänen mieltänsä. Nyt tiedusteli hän uteliaana soprano-osaa, jota hän tunsi ainoastaan puolittain, ja tahtoi tietää, oliko joku laulajatar jo laulanut sen minulle. Minun täytyi nyt ensimäisen kerran puhua hänelle Gertrudista, ja onnistuin tekemään sen rauhallisesti ja huomiota herättämättä. Nimeltään Muoth hänet kyllä tunsi, mutta ei ollut milloinkaan seurustellut Imthorin talossa ja oli kummastunut kuullessaan, että Gertrud oli harjotellut osan ja saattoi laulaa sen.

"Siinä tapauksessa täytyy hänellä olla hyvä ääni", sanoi hän, "hyvin korkea ja kevyt. Ettekö tahdo kerran viedä minua sinne?"

"Olisin muutenkin pyytänyt saada tehdä sen. Tahtoisin pari kertaa saada kuulla teidän laulavan neiti Imthorin kanssa, lienee tarpeellista tehdä eräitä korjauksia. Niin pian kuin Imthorin herrasväki jälleen on kaupungissa, pyydän teitä tekemään sen."

"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."

En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle, arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni voimaan.

Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon. Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."

Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän, kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut, että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken, luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä. Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja hän antoi suostumuksensa.

"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."

En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla, meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut, jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta vaatimaton.

"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen, hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.

Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin iloissani ja sallin sen tapahtua.