Part 7

"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."

Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."

Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja sydämellisesti.

Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut rakastunut, mutta kuitenkin aina -- ja varsinkin minulle sattuneen onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.

Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani hänen hyviin ystäviinsä.

Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde; kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin pitkän unen jälkeen.

Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut. Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen. Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?" Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa! Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso, Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja, Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."

Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan, vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä, jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain sydämin.

Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani, kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin lintu ja luottavaisena kuin ystävä.

Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen. Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt, kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia, näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:

Ma sammuttanut olen kynttilät, Yö viileänä virtaa ikkunoista. Mua syleillen kuin ystävä ja veli, Min vertaista ei toista.

Me sairastamme samaa ikävää, Me käymme aavistaen unelmoissa Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä Omassa taaton ko'issa.

Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu ystävälleni Heinrich Muothille."

Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.

"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."

"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"

"Yhä entiseen tapaan. Onpa hauskaa, että jälleen kerran uskalsitte tulla minun luokseni."

"Niin, olen viime aikoina ollut uskoton..."

"Vieläpä hyvin huomattavassa määrässä. Tiedän myöskin, miksi."

"Sitä tuskin uskon."

"Tiedän sen. Lotte kävi kerran luonanne, eikö totta?"

"Kyllä, en tahtonut mainita siitä."

"Ei ole tarpeenkaan. Siis, tässä olette jälleen."

"Ja olen tuonut jotain mukanani."

Annoin hänelle nuotit.

"Oo, uusi laulu! Se on oikein, pelkäsin jo, että piiloutuisitte ikävään jouhimusiikkiin. Ja siinähän on omistuskin! Minulleko? Onko se täyttä totta?"

Minua ihmetytti, että se näytti häntä niin ilahduttavan, olin ennemmin odottanut leikinlaskua omistuksestani.

"Se ilahduttaa minua tosiaankin", sanoi hän vilpittömästi. "Minua ilahduttaa aina kunnon ihmisten ystävyys, ja teidän erittäinkin. Olin jo kaikessa hiljaisuudessa merkinnyt teidät kuolleidenluettelooni."

"Pidättekö sellaista luetteloa?"

"Pidänpä niinkin, kun on niin paljo ystäviä, tai on ollut, kuin minulla... Siitä tulisi kaunis luettelo. Moraalisille olen aina antanut korkeimman arvon, ja juuri ne vilistävät minulta kaikki tiehensä. Lurjusten joukosta löytää joka päivä ystäviä, mutta idealistien ja normalikansalaisten joukosta on niitä vaikea saada, kun on joutunut huonoon maineeseen. Te olette tätä nykyä miltei ainoa. Ja mitenkä onkaan -- mitä on vaikein saada, sitä mieluimmin tahtoisi. Ettekö tekin ole tehnyt samaa havaintoa? Minä en ole koskaan välittänyt muista kuin ystävistä, ja näiden asemasta juoksee syliini vain naisia."

"Siihen olette osaksi itse syypää, herra Muoth."

"Miksi niin?"

"Kohtelette mielellänne kaikkia ihmisiä samoin kuin kohtelette naisia. Ystävien suhteen ei tämä käy päinsä, sen vuoksi karkaavat ne teiltä. Te olette itsekäs."

"Jumalan kiitos, sitäkö olen? Muuten, ette tekään sen vähemmän. Kun hirveä Lotte teille valitti tuskiaan, ette suinkaan häntä auttanut. Te ette myöskään käyttänyt hyväksenne tilaisuutta minun käännyttämiseeni, mistä olen teille kiitollinen. Teissä asia herätti kammoa, ja sen vuoksi pysyitte te poissa."

"No, tässä olen jälleen. Olette oikeassa, minun olisi pitänyt ottaa Lotte suojiini. Mutta minä en ymmärrä näitä asioita. Hän on itse nauranut minulle ja sanonut, etten ymmärrä rakkaudesta niin mitään."

"No, sitten tyydytte pysymään uskollisena ystävyydelle! Se on myöskin harrastettava asia. Ja nyt istutte tänne ja soitatte tämän säestyksen, tarkastamme hiukan, laulua. Ah, muistatteko vielä tuota ensimäistänne? Teistähän on vähitellen tullut kuuluisa herra, näyttää minusta."

"Voin olla tyytyväinen; teidän tasallenne en kuitenkaan milloinkaan pääse."

"Lorua. Te olette säveltäjä, luova kyky, pieni jumala. Mitä teitä maine liikuttaa? Meikäläisen täytyy rientää, jos hän tahtoo johonkin ennättää. Meidän laulajien ja nuorallatanssijoiden laita on kuin naisten, meidän täytyy viedä nahkamme markkinoille kun se vielä on sileä. Mainetta niin paljo kuin suinkin, ja rahaa ja naisia ja samppanjaa! Valokuvia sanomalehdissä, laakeriseppeleitä! Sillä katso, jos tänään kyllästyn, tai syynä tarvitsee olla vain pieni keuhkotulehdus, niin olen huomenna sanottu irti ja maine ja laakerit ja koko komeus ovat mennyttä."

"No, te saatte odottaa sitä."

"Ah, tiedättekö, itse asiassa olen riivatun utelias näkemään, millaista on vanhana oleminen. Koko puhe nuoruudesta on huijausta, oikeata sanomalehti- ja lukukirjahuijausta! Elämän kaunein aika! Mitä vielä, vanhat ihmiset tekevät minuun aina paljoa tyytyväisemmän vaikutuksen. Nuoruus on elämän vaikein aika. Esimerkiksi itsemurhia ei myöhempinä vuosina satu juuri ollenkaan."

Aloin soittaa ja hän ryhtyi silmäilemään laulua, tajusi nopeasti säveleen ja antoi eräissä kohdissa, missä se merkitsevästi vaihtuu mollista duuriin, hyväksyvän työnnähdyksen kyynärpäällään.

Illalla löysin kotoani, niinkuin olin pelännyt, herra Imthorin lähettämän kirjeen, joka sisälsi pari ystävällistä sanaa ja enemmän kuin kohtuullisen palkkion. Lähetin rahat takaisin ja kirjotin, että olin kyllin varakas ja että mieluummin tahdoin seurustella hänen talossaan ystävänä. Kun hänet jälleen tapasin, kutsui hän minua pian jälleen käymään heillä ja sanoi: "Ajattelinkin, että näin kävisi. Gertrud oli sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähettää mitään, mutta koettaa kuitenkin tahdoin." Tästä lähtien olin Imthorin talossa ahkera vieras. Soitin useissa kotikonserteissa ensimäistä viulua, toimitin sinne kaiken uuden musiikin, sekä omani että muun, ja useimmat pikkuteoksistani esitettiin siellä ensiksi.

Eräänä iltapäivänä keväällä tapasin Gertrudin yksinään erään ystävättärensä seurassa kotona. Satoi ja hän ei suostunut laskemaan minua takaisin. Puhuimme musiikista, ja miltei tahtomattani aloin kertoa ja puhua varsinkin Graubündenissä viettämästäni ajasta, jolloin olin säveltänyt ensimäiset lauluni. Sitten jouduin hämilleni; ajattelin, mahtoiko olla oikein, että tein itsetunnustuksia tälle tytölle. Silloin sanoi Gertrud miltei arasti: "Minun täytyy tunnustaa teille jotain, josta ette saa olla minulle vihainen. Olen jäljentänyt itseäni varten kaksi teidän lauluistanne ja opetellut ne."

"Mutta laulatteko sitten?" huudahdin hämmästyneenä. Samalla muistui hullunkurisesti kyllä mieleeni tuo ensimäinen nuoruudenlempeni aikuinen tapaus, tuo pettymyksen hetki, jolloin olin kuullut armaani laulavan niin huonosti.

Gertrud hymyili tyytyväisesti ja nyökäytti päätään: "Laulanpa niinkin, vaikkakin vain itselleni ja parille ystävälle. Esitän teille laulut, jos säestätte."

Menimme pianon luokse ja hän antoi minulle nuotit, jotka olivat jäljennetyt hänen sirolla naiskäsialallaan. Hiljaa aloin säestykseni, voidakseni kuulla häntä oikein hyvin. Ja hän lauloi laulun ja sitten toisen, ja minä istuin ja kuuntelin ja kuulin musiikkini muuttuneen ja tulleen kuin lumotuksi. Hän lauloi korkealla, ihmeen keveällä, ihanasti leijailevalla äänellä, ja se oli kauneinta, mitä olen koskaan elämässäni kuullut. Mutta minuun tunki laulu kuin etelämyrsky lumiseen laaksoon ja jokainen sävel riimi verhon sydämeni ympäriltä, ja minun täytyi kesken autuuttani taistella ja koventaa luontoni, sillä kyyneleet olivat silmissäni ja olivat sumentaa minulta nuotit.

Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja leimuava.

Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä, taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt, miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen, hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni, minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.

Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja punehtua.

Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.

En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea, höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.

Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.

Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä, minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt kirjotti hän:

"Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta. Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen. Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää, ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.

Teidän Hans H."

Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.

"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"

Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden takia.

Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.

Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.

Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.

Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.

Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää voinut auttaa minua.

"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.

"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.

"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."

"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.

5.

En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen, mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin, mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan. Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen, terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket, jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.