Part 6

Niin omituinen on ihminen, että minut keskeltä uutta elämää ja täyttyneitä toiveita monasti valtasi nopeasti ohimenevä, vain kevyesti ja ikäänkuin harsojen takaa tuntuva koti-ikävä, yksinäisyyden, niin, jopa päivien yksitoikkoisuuden ja tyhjyyden kaipuu. Silloin tuntui minusta kotikaupungissa vietetty aika, jonka ikävästä yksitoikkoisuudesta olin lähtenyt niin kiitollisena, ikäänkuin joltakin kaipaamisen arvoiselta; nimenomaan ajattelin todellisella kaipuulla vuoristossa kaksi vuotta sitten viettämiäni viikkoja. Luulin tuntevani, ettei minun osakseni ollut määrätty menestys ja onni, vaan heikkous ja sortuminen elämässä, ja että ilman näitä synkkiä varjoja luomisen lähde minussa kumpuaisi hitaampana ja niukempana. Tosiaankaan ei ensi aluksi ollut puhettakaan luovan työn hiljaisista hetkistä. Ja muuten voidessani hyvin ja viettäessäni täyteläistä elämää luulin yhä kuulevani, mitenkä salainen lähde syvällä sisimmässäni hiljaa valittaen kohisi.

Orkesterissa soittaminen tuotti minulle iloa, istuin ahkerasti partituurien ääressä ja pyrin halukkaasti yhä eteenpäin tällä alalla. Hitaasti opin käytännöllisesti sen, minkä tähän saakka olin tuntenut ainoastaan teoreettisesti ja etäältä, yksityisten soittimien laadun, sävyn ja merkityksen alhaalta ylös saakka, kuulin ja tutkiskelin sen ohella näyttämömusiikkia ja toivoin yhä vakavammin sitä aikaa, jolloin uskaltaisin ryhtyä säveltämään omaa oopperaa.

Tuttavallinen seurusteluni Muothin kanssa, joka oli yksi oopperan ensimäisiä ja kunnioitetuimpia taiteilijoita, saattoi minut nopeasti lähemmäksi kaikkea ja hyödytti minua paljon. Mutta vertaisteni, orkesteritoverien joukossa, oli se minulle vahingoksi; ei syntynyt sitä avoimen ystävällistä suhdetta, jota olin toivonut. Vain orkesterimme ensimäisen viulun soittaja, Teiser niminen steiermarkilainen, lähestyi minua ja tuli ystäväkseni. Hän lienee ollut noin kymmentä vuotta vanhempi minua, vaatimaton, avomielisen näköinen mies, jolla oli hienopiirteiset, lempeät ja herkästi punehtuvat kasvot ja joka oli hämmästyttävän musikaalinen, omaten nimenomaan uskomattoman herkän ja tarkan korvan. Hän oli yksi niitä, jotka löytävät taiteesta tyydytyksen, tahtomatta itse näytellä mitään osaa. Hän ei ollut mikään esittävä taiteilija eikä myöskään ollut milloinkaan säveltänyt, hän soitti tyytyväisenä viuluaan ja tunsi vilpitöntä iloa siitä, että taisi ammattinsa perinpohjin. Jokaisen alkusoiton tunsi hän perinpohjaisesti, miltei paremmin kuin joku johtaja, ja milloin tuli loistokohta tai joku erikoinen hienous, milloin joku erikoinen soitin kauniisti ja omituisesti esiintyi muiden joukosta, silloin hän säteili ja nautti enemmän kuin kukaan muu. Hän käytteli miltei kaikkia soittimia, niin että minulla oli joka päivä häneltä, kysymistä ja oppimista.

Kuukausimääriin emme puhuneet keskenämme muista kuin ammattiasioista, mutta minä pidin hänestä ja hän huomasi, että minä todenteolla pyrin oppimaan jotain; siten syntyi meidän keskemme myötätuntoisuus, josta ei enää paljoa puuttunut ystävyyteen. Lopulta sitten kerroin hänelle viulusonaatistani ja pyysin häntä kerran soittamaan sitä kanssani. Hän suostui ystävällisesti ja tuli määrättynä päivänä asuntooni. Valmistaakseni hänelle pienen ilon olin hankkinut hänen kotiseutunsa viiniä; sitä joimme lasillisen, minkä jälkeen asetin nuotit hänen eteensä, ja me aloimme. Hän soitti erinomaisesti suoraapäätä nuoteista, mutta äkkiä hän taukosi ja antoi jousensa vaipua.

"Mutta Kuhn", sanoi hän, "tämähän on hiton kaunista musiikkia. Sitä en soita näin vain umpimähkää, sitä täytyy ensin tutkia. Otan nuotit mukaani kotia. Saanko?"

Sen hänelle lupasin, ja kun hän tuli takaisin, soitimme sonaatin alusta loppuun, kahteen kertaan, ja kun olimme päättäneet, löi hän minua olalle ja huudahti: "Te pikku kettu! Esiinnytte aina kuin joku pojannaskali, ja salaa teette tällaisia! Enhän tahdo sanoa paljoa, kun en ole professori, mutta vietävän kaunista se on!"

Ensimäisen kerran nyt teostani kiitti joku, johon todella luotin. Näytin hänelle kaiken muunkin, myöskin laulut, jotka parhaillaan olivat painossa ja ilmestyivät pian sen jälkeen. Mutta että olin ollut kyllin rohkea ajattelemaan oopperankin säveltämistä, sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa hänelle.

Tähän muuten niin miellyttävään aikaan pelästytti minua pieni tapaus, jota en milloinkaan ole saattanut unhottaa. Muothin luona, missä kävin ahkerasti, en ollut enää kotvaan aikaan tavannut kaunista Lottea, mutta en sen johdosta ollut ajatellut sitä enkä tätä, sillä hänen rakkausjuttuihinsa en tahtonut sekaantua, vaan mieluummin olla niistä kokonaan tietämättä. Sen vuoksi en ollut häneltä milloinkaan tiedustellut asian laitaa, ja muuten ei hän milloinkaan puhunut kanssani näistä seikoista.

Eräänä iltapäivänä istuin huoneessani silmäillen erästä partituuria. Ikkunalla nukkui musta kissani auringonpaisteessa, koko talossa oli aivan hiljaista. Silloin kävi ulko-ovi, joku astui sisään, vaihtoi muutamia sanoja asuntoni emännän kanssa ja tuli minun oveani kohti, jolle heti kolkutettiin. Menin avaamaan, ja sisään astui kookas, hienopukuinen nainen, jonka kasvot olivat harson peitossa ja joka sulki heti oven jälkeensä. Hän astui pari askelta huoneessa, veti syvään henkeään ja otti vihdoin harson pois. Tunsin Lotten. Hän näytti kiihottuneelta, ja aavistin heti, miksi hän oli tullut. Pyynnöstäni istuutui hän; hän oli ojentanut minulle kätensä, mutta ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Kun hän huomasi minun hämilläoloni, näytti hän tuntevan helpotusta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä lähettäisin hänet heti takaisin.

"Heinrich Muothinko vuoksi?" kysyin vihdoin.

Hän nyökytti päätään. "Tiesittekö jotain?"

"En tiedä mitään, arvelin vain."

Hän katsoi minua silmiin, kuten sairas lääkäriä, oli vaiti ja riisui hitaasti hansikkaat käsistään. Äkkiä nousi hän ylös, pani molemmat kätensä minun olkapäilleni ja tuijotti minuun suurin silmin:

"Mitä pitää minun tehdä? Hän ei ole milloinkaan kotona, hän ei kirjota minulle milloinkaan, hän ei edes avaa kirjeitäni! Kolmeen viikkoon en ole saanut kertaakaan puhua hänen kanssaan. Eilen olin siellä; tiedän hänen olleen kotona, mutta hän ei avannut. Ei edes koiraansa viheltänyt hän takaisin; se repi minulta vaatteet, sekään ei enää tahdo tuntea minua."

"Onko teillä sitten ollut riitaa hänen kanssaan?" kysyin, jotten istuisi aivan äänettömänä.

Hän nauroi. "Riitaa? Voi, riitaa meillä kyllä on ollut alusta alkaen! Siihen olin jo tottunut. Ei, viime aikoina oli hän jopa kohteliaskin, ja se minusta alusta alkaen oli epäillyttävää. Kerran ei hän ollut kotona, pyydettyään minua tulemaan, ja kerran ilmotti hän itse tulevansa, eikä tullut. Lopulta hän kerran minua teitittelikin! Voi, jospa hän ennemmin sentään olisi taas lyönyt minua!"

Pelästyin kovasti. "Lyönyt...?"

Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti, mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen, niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"

Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.

Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.

Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti hän kätensä minun käsistäni.

"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."

Hän katsoi minuun kiitollisena.

"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan tällaisista asioista."

Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?

"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.

"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle minusta..."

"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin -- -- --"

"Mitä silloin?"

"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti nöyryytätte itseänne."

Silloin naurahti hän äkkiä.

"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"

Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin oli parempi elää ilman rakkautta.

"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista rakkautta."

Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.

"Minä lähdenkin jo."

Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää mitään ja minuun katsomatta.

Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta? Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina, loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi, minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä, joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin täytyi sitä peljätä.

Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.

Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen, hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi, katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi! Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa, enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa. Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni, juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin, mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?

Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija. Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä. Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan, olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua, täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.

Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua. Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?

Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia, Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin, jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa, näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä, kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta, niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.

Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin, joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui, saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."

Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu. Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia. Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten tuli sovittu ilta.

Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia, vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka johti meidät sisään.

Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin. Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit, lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin vanhoja.

Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"

Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen, ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.

"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi hän ollut tyytyväinen.

"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät nuottitelineittemme yläpuolella.

Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta, hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.

Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa, jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni, ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.

Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan. Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen, ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.

Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.

Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua, useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.

Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan, Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.

"Miellyttikö se teitä?" kysyin.