Part 5

Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.

Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.

Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä olin selvillä jo alusta alkaen.

Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen, huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.

Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta, avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella, jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti, ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa, rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia, jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet, teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja tyytyväisenä.

No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä, mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot. Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se oli opettaja Lohe.

Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.

Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua, katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä kiiltävistä messinkilevyistä.

Yhdessä näistä kilvistä oli nimi "Konrad Lohe", ja nimi tuntui minusta tutulta. Jäin seisomaan ja miettimään, ja mieleeni muistui, että yksi opettajistani latinakoulussa oli ollut sen-niminen. Ja muutamiksi silmänräpäyksiksi nousi vanha aika jälleen esille, katseli minua kummastuneena ja vyörytti eteeni joukon kasvoja, opettajien ja tovereiden, haukkumanimiä ja juttuja. Ja minun siinä seistessäni ja hymyillen katsellessani messinkitaulua kohosi lähimmän viinimarjapensaan takaa mies, joka oli ollut sinne kumartuneena työhönsä, astui aivan lähelle minua ja katsoi minua kasvoihin.

"Haluatteko päästä sisään minun luokseni?" kysyi hän, ja se oli Lohe, opettaja Lohe, jota me olimme kutsuneet Lohengriniksi.

"Oikeastaan en", sanoin minä ja kohotin hattuani, "en tiennyt että asutte täällä. Olen kerran ollut oppilaitanne."

Hän katsahti minuun terävämmin, silmäili minua ylhäältä alas aina keppiini saakka, muisteli ja sanoi sitten nimeni. Hän ei tuntenut minua kasvoistani, vaan jäykästä jalastani, sillä hän oli luonnollisesti saanut kuulla minua kohdanneesta onnettomuudesta. Nyt pyysi hän minua astumaan sisään.

Hän oli paitahiasillaan ja oli sitonut vihreän puutarhaesiliinan eteensä; hän ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta ja näytti erinomaisen kukoistavalta. Astuskelimme edestakaisin pienessä siistissä puutarhassa; sitten vei hän minut avoimelle verannalle, jonne istuuduimme.

"Niin, en olisi teitä enää tuntenut", sanoi hän peittelemättä. "Toivottavasti on teillä minusta säilynyt hyvä muisto."

"Ei oikein", sanoin hymyillen. "Te rankaisitte minua kerran sellaisesta, mitä en ollut tehnyt ja selititte vakuutteluni valheeksi. Se oli neljännellä luokalla."

Huolestuneena katsahti hän minuun. "Siitä ette saa olla minulle vihainen, se pahottaa minunkin mieltäni. Opettajille sattuu, huolimatta parhaimmasta tahdostaankin, ettei kaikki suju niinkuin pitäisi, ja vääryys on pian tehty. Tiedän pahempiakin tapauksia. Osaksi sellaisen takia minä virastanikin erosin."

"Vai niin, ettekö enää ole virassa?"

"En enää pitkiin aikoihin. Tulin sairaaksi, ja kun jälleen paranin, olivat mielipiteeni siinä määrässä muuttuneet, että otin eroni. Olin tehnyt parastani ollakseni hyvä opettaja, mutta en kuitenkaan ollut sellainen, sellaiseksi synnytään. Siksi luovuin, ja siitä lähtien on minun ollut hyvä olla."

Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen, täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.

"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."

Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon. Mutta se ei ole tieto itse."

"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"

"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"

"Karman? En, mitä se on?"

"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta, jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus: "Teosofinen katkismus alottelijoille".

"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin tulette."

Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia, kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita tällä autuuden polulla.

Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua. Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa, syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka luulin pian ennättäväni sulattaa.

Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia, jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin; niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä, mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta. Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta, joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin. Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen. Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille, jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.

Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen, jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei kunnianarvoisa.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita, johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.

4.

Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja. Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta, sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.

Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:

"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani. Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa; muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne. Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire. Muoth."

Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa Muothin luona.

Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa, mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.

"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.

Rössler nyökäytti hiukan päätään. "Sangen hauskaa. Mitä haluatte?"

"No", huudahti Muoth, "siinä on uusi toinen viulumme."

Kapellimestari katsoi minuun kummastuneena, kääntyi sitten jälleen laulajaan ja sanoi karkeasti: "Siitä ette te minulle virkkanut sanaakaan, että mies on raajarikko. Tarvitsen ehjäruumiisia ihmisiä."

Minulle nousi veri kasvoihin, mutta Muoth pysyi rauhallisena. Hän vain nauroi. "Pitääkö hänen sitten tanssia, Rössler? Luulin hänen tehtävänään olevan soittaa viulua. Jollei hän siihen pysty, täytyy meidän lähettää hänet takaisin. Mutta ensiksi sentään koettelemme."

"No, minun puolestani kyllä, hyvät ihmiset. Herra Kuhn, tulkaa huomenna varhain minun luokseni, noin yhdeksän jälkeen. Tänne asuntooni. Olette närkästynyt, jalkanne takia? Niin, sen asian olisi Muoth voinut ilmottaa minulle ennakoltakin. No, saamme nähdä. Näkemiin."

Pois mennessämme moitin Muothia. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi, että jos hän heti ennakolta olisi maininnut ruumiinviastani, olisi kapellimestari tuskin suostunut, mutta nyt minä kerta kaikkiaan olin saapunut, ja jos Rössler edes jossain määrin olisi minuun tyytyväinen, saisin pian oppia tuntemaan häntä paremmilta puolilta.

"Mutta miten ylipäänsä saatoitte suositella minua", kysyin, "ettehän lainkaan tiedä, osaanko mitään."

"Se on teidän asianne. Ajattelin että se kyllä sujuu, ja sen se tekeekin. Te olette niin arkaa lajia, ettette milloinkaan mihinkään ryhtyisi, ellei teille toisinaan antaisi pientä työnnähdystä. Siinä oli yksi, jatkakaa vain matkaanne! Pelätä teidän ei tarvitse. Teidän edeltäjänne ei kelvannut juuri mihinkään."

Vietimme illan hänen asunnossaan. Nytkin oli hän vuokrannut muutamia huoneita kaukaa laitakaupungilta, puistojen ja hiljaisuuden keskestä; hänen valtaisen suuri koiransa hyökkäsi häntä vastaan, ja tuskin olimme ennättäneet istuutua ja lämmetä, niin soi kello ja sisään tuli hyvin kaunis, korkeakasvuinen nainen, joka piti meille seuraa. Se oli sama ilmakehä kuin ennenkin, ja hänen rakastettunsa oli jälleen moitteeton, ruhtinaallinen kaunotar. Hän näytti pitävän tätä kanssakäymistään kauniiden naisten kanssa mitä luonnollisimpana seikkana, ja minä katselin tätä uutta olentoa osanotolla ja sillä viehätyksellä, jota aina olen tuntenut rakastettavien naisten lähistössä ja jossa kai jonkun verran oli kateutta mukana, minä kun rampoine jalkoineni yhä sain kulkea toivottomana ja lemmettömänä.

Kuten ennenkin niin tälläkin kerralla Muothin luona syötiin ja juotiin hyvin, hän käyttäytyi meitä kohtaan yhtä väkivaltaisesti rajussa, salaperäisen painostavassa iloisuudessaan, ja tempasi meidät kuitenkin mukaansa. Hän lauloi ihmeellisesti ja hän esitti myöskin erään minun lauluni, ja meistä kolmesta tuli ystävät, me lämpenimme ja lähestyimme toisiamme, katsoimme toisiamme peittelemättömästi silmiin ja viivyimme yhdessä niin kauan kuin lämpö hehkui meissä. Kookas nainen, jonka nimi oli Lotte, veti minua lempeän ystävällisesti puoleensa. Ei ollut enää ensikertaa, jolloin kaunis ja rakastunut nainen lähestyi minua säälien ja ihmeellisen luottavaisesti, ja tälläkin kerralla se minulle tuotti samalla sekä iloa että tuskaa; tämä sävel oli kuitenkin minulle jo ennestään hiukan tuttu, enkä ottanut sitä kovin vakavasti. Minulle on vielä monasti sattunut, että rakastunut nainen on kunnioittanut minua erikoisella ystävällisyydellään. He pitivät minua kaikki yhtä kykenemättömänä mustasukkaisuuteen kuin rakkauteenkin, lisäksi tuli sääli, ja niin lähestyivät he minua puoleksi äidillisellä ystävällisyydellä.

Valitettavasti en ollut sellaisiin suhteihin vielä lainkaan harjaantunut enkä vielä saattanut läheltä katsella lemmen onnea ajattelematta samalla hiukan itseänikin ja sitä että minäkin oikeastaan sentään olisin mielelläni kerran tahtonut kokea samanlaista. Se hiukan vähensi iloani, mutta kuitenkin oli tämä miellyttävä iltahetki, jonka vietin kauniin naisen ja synkänhehkuvan, voimakkaan ja rajun miehen kanssa, joka minusta piti ja huolehti ja kuitenkaan ei voinut minulle osottaa rakkauttaan toisin kuin hän sitä osotti naisillekin, väkivaltaisesti ja oikullisesti.

Kun tyhjensimme viimeistä pikaria jäähyvästiksi, nyökäytti hän minulle päätään ja sanoi: "Oikeastaan pitäisi minun nyt esittää teille veljenmaljan tyhjentämistä, eikö totta? Tekisinkin sen mielelläni. Mutta jätämme sen sikseen, voimme olla näinkin. Aikaisemmin oli minulla tapana heti sinutella jokaista, joka minua miellytti, mutta se ei ole hyvä ainakaan virkaveljien kesken. Olen kuitenkin myöhemmin joutunut riitoihin kaikkien kanssa."

Tällä kertaa ei osakseni tullut happamanmakeata onnea saattaa ystäväni rakastajatar kotiansa, hän jäi sinne, ja minusta olikin parempi niin. Matka, käynti kapellimestarin luona, jännitys huomispäivän johdosta, uudelleen Muothin kanssa alkanut seurustelu, kaikki oli tehnyt minulle hyvää. Huomasin vasta nyt, miten ujoksi ja ihmisaraksi olin käynyt tuon pitkän, yksin vietetyn vuoden kuluessa ja tunsin mielihyvällä jälleen toimivani ihmisten joukossa, jälleen kuuluvani maailmaan.

Varhain seuraavana aamuna saavuin kapellimestari Rösslerin luokse. Tapasin hänet aamunutussa ja parta ajelemattomana; hän lausui kuitenkin minut tervetulleeksi ja kehotti minua soittamaan, ystävällisemmin kuin eilen, asettaen eteeni kirjoitettuja nuotteja ja itse istuutuen pianon ääreen. Soitin parhaani mukaan; kuitenkin tuotti huonosti kirjoitettujen nuottien lukeminen minulle hiukan vaivaa. Kun olimme lopussa, pani hän mitään sanomatta eteeni toisen nuottilehden, joka minun piti, soittaa ilman säestystä, ja sitten kolmannen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Nuottien lukemiseen täytyy teidän vielä hiukan enemmän tottua. Tulkaa tänä iltana teatteriin; teen teille sijaa, jotta voitte soittaa toverinne vieressä, joka tähän saakka yksinään on vaivoin täyttänyt tehtäväänsä. Aika tulee olemaan hiukan täpärä. Silmäilkää edeltäpäin huolellisen puoleisesti nuotteja, tänään ei ole lainkaan harjotusta. Annan teille lapun, joka mukananne te menette teatteriin kello yhdentoista tienoissa noutamaan nuotit."

En vielä oikein ollut selvillä siitä, mistä tuuli puhalsi, mutta huomasin, ettei tämä mies pitänyt kyselyistä, ja menin. Teatterissa ei kukaan tahtonut tietää mitään nuoteista ja ottaa kuunnellakseen mitä minulla oli asiaa; en ollut koko menoon vielä tottunut ja jouduin neuvottomaksi. Silloin lähetin pikalähetin Muothin luokse, hän saapui, ja heti sujui kaikki aivan erinomaisesti. Ja illalla soitin ensi kertaa teatterissa, huomaten kapellimestarin pitävän minua tarkasti silmällä. Seuraavana päivänä sain paikan.