Part 4

Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen kauniiden naisten kanssa.

Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta, ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.

Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen, missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.

"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."

Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"

"Mikä säveltäjä, onko hän sitten saapuvilla?"

Hän viittasi kädellään minuun. "Tuossa hän istuu."

Herrasmies katsahti minuun ja nauroi. "Sen olisitte voinut sanoa ennemminkin. Muuten oli musiikki sangen kaunista. Mutta kun on nälkä -- -- --"

Me aloimme syödä, ja tuskin oli soppa nautittu ja valkoviini kaadettu laseihin, kun Kranzl nousi pitämään maljapuhetta talon isännälle hänen syntymäpäivänsä johdosta. Muoth vuorostaan nousi heti, kun laseja oli kilistetty: "Hyvä Kranzl, jos olet luullut, että minä nyt pidän puheen sinulle, olet erehtynyt. Emme ylipäänsä huoli pitää mitään puheita enää, pyydän sitä. Ainoan puheen, joka kenties on välttämätön, otan omalle osalleni. Kiitän nuorta ystäväämme hänen sonaatistaan, jota pidän oivallisena. Kenties on Kranzl kerran oleva iloinen saadessaan soittaa hänen teoksiaan, mihin häntä täytyykin kehottaa, sillä hän esitti todellakin loistavasti sonaatin. Juon säveltäjän maljan toivoen hyvää ystävyyttä."

Laseja kilistettiin, naurettiin, minulle lausuttiin muutamia leikillisiä kohteliaisuuksia, ja pian oli syntynyt hyvän viinin ylläpitämä iloinen pöytätunnelma, jonka valtaan minä heittäydyin keventynein mielin. En ollut enää pitkiin aikoihin ollut näin tyytyväinen ja huolista vapaa, oikeastaan en enää kokonaiseen vuoteen. Nyt avasivat nauru ja viini, lasien kilinä, hälinä ja kauniit, iloiset naiskasvot minulle kauan suljettuina olleet ilon ovet ja minä liu'uin pehmeästi kepeiden ja iloisten puheiden ja nauravien ilmeiden maailmaan.

Pöydästä noustiin pian ja palattiin takaisin musiikkihuoneeseen, missä seurue jakaantui eri soppiin viinin ja sikaarien ääreen. Eräs vaitelias herra, joka oli puhunut vain jonkun sanan ja jonka nimeä en tiennyt, tuli luokseni ja lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja sonaatista, minkä jo kokonaan olin unohtanut. Sitten veti näyttelijätär minut kanssaan keskusteluun, ja meihin liittyi Muoth. Joimme uudelleen hyvän ystävyyden maljan, ja äkkiä sanoi hän, synkästi nauravien silmiensä säkenöidessä: "Nyt tiedän teidän historianne". Ja kauniille näyttelijättärelle: "Hän on mäkeä laskiessaan taittanut toisen jalkansa ollakseen kauniille tytölle mieliksi". Ja jälleen minulle: "Se on ihanaa. Hetkellä, jolloin lempi on kauneimmillaan ja vielä aivan tahraton, huimapäisesti vuorta alas. Sellainen onkin jo terveen jalan arvoista". Nauraen tyhjensi hän lasinsa ja näytti heti jälleen synkältä ja miettivältä, kun hän sanoi: "Mitenkä teistä tuli säveltäjä?"

Kerroin, minkälainen suhteeni musiikkiin oli ollut poikavuosistani asti, ja kerroin viime suvestani, paostani vuorille ja laulusta sekä sonaatista.

"Niin", sanoi hän hitaasti. "Mutta miksi tuo sitten tuottaa teille tyydytystä? Eihän tuskaa kuitenkaan voi panna paperille ja siten päästä siitä vapaaksi."

"Sitä en tahdokaan", sanoin minä. "En tahtoisi luopua ja vapautua mistään muusta kuin heikkoudesta ja siteistä. Tahtoisin tuntea, että tuska ja ilo tulevat samasta lähteestä, ovat saman voiman liikuntoja, saman musiikin tahteja, molemmat yhtä kauniita ja välttämättömiä."

"Mies", huudahti hän kiivaasti, "olettehan kuitenkin kadottanut jalkanne! Voitteko musiikin takia unohtaa sen?"

"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan voi muuttaa."

"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"

"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan koskaan ole joutuva epätoivoon."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes, Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan kirjoissa."

Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän tuollaista raakana."

"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."

Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta minä en sitä uskonut."

Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta! Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"

Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani, ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän kovuuden.

"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni, näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä lopun ja lähteäkseni pois.

Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin kyyneleitäni.

Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni; toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.

"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa hänen kanssaan riidellä."

"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain osahan tästä illasta on jo ohitse."

"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin, teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."

Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin, tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona, ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien puiden latvoja.

En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan ohjata askeleitani.

"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista, että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan naisen vieressä.

"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.

"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.

"En. Se oli tyhmyyttä minulta. Tuskinhan vielä tunsin häntä."

"Hän säälittää minua ollessaan sellainen. On päiviä, jolloin häntä täytyy pelätä".

"Teidänkin?"

"Minun kaikkein enimmän. Ja siten hän kuitenkin eniten tuottaa tuskaa itsellensä. Hän vihaa itseänsä monasti."

"Ahaa, hän tekee itsestänsä 'intressantin'!"

"Mitä sanotte?" huudahti Marion pelästyneenä.

"Että hän on ilveilijä. Miksi tarvitsee hänen pilkata itseänsä ja muita? Miksi tarvitsee hänen vetää esiin vieraan elämyksiä ja salaisuuksia tehdäkseen ne naurettaviksi!"

Äskeinen vihani valtasi minut puhuessani uudelleen, olin valmis pilkkaamaan ja häpäisemään miestä, joka oli tuottanut minulle tuskaa ja jota valitettavasti kadehdin. Myöskin kunnioitukseni kaunista seuralaistani kohtaan oli laskeutunut, koska tämä otti puolustaakseen Muothia ja näin avoimesti tunnusti minulle suhteensa häneen. Eikö ollut jo kylliksi siinä, että hän oli ottanut ainoana naisena ollakseen mukana tässä viinien ilahduttamassa nuortenmiesten seurassa? Näissä asioissa en ollut tottunut liian suureen vapauteen, ja koska minua hävetti siitä huolimatta tuntea kaipuuta tätä kaunista naista kohtaan, alotin kiivauksissani mieluummin riidan, kuin kauemmin alistuin ottamaan vastaan hänen sääliänsä. Jos hän pitäisi minua raakana ja juoksisi tiehensä, olisi sekin parempi, kuin että hän jäisi luokseni ja olisi ystävällinen.

Mutta hän laski jälleen kätensä minun käsivarrelleni. "Seis!" huusi hän lämpimästi, niin että hänen äänensä kaikesta huolimatta tunkeutui sydämeeni, "elkää puhuko enää kauemmin! Mitä teettekään? Te olette loukkaantunut parista Muothin sanasta, kun ette ollut kyllin taitava tai rohkea torjumaan niitä, ja nyt poissa ollessanne hyökkäätte ilkein sanoin hänen kimppuunsa! Minun pitäisi lähteä ja jättää teidät yksiksenne."

"Tehkää hyvin. Olen sanonut vain ajatukseni."

"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."

Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä, vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin aseeton.

"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen. Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin hyvin kuin osaa."

Vaikenin itsepintaisesti.

"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa hänelle jonkun verran anteeksi."

Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle, joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse; ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen, Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten, täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain, tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan. Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.

Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän ystävällisesti, mutta hymyilemättä.

Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.

Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa, ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa; hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.

Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.

Muoth katsahti yhä laulaen taaksensa. Hänellä oli yllään ainoastaan hyvin pitkä, valkea paita ja hän näytti reippaalta, kuin olisi hän juuri kylpenyt. Pelästyin nyt, vasta liian myöhään, että olin tällä tavalla yllättänyt hänet. Hän ei kuitenkaan näyttänyt kummastuneelta siitä, että olin astunut sisään kolkuttamatta, eikä liioin näyttänyt huomaavan, ettei hänellä ollut vaatteita yllään. Ikäänkuin olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin, ojensi hän minulle kätensä ja kysyi: "Oletteko jo syönyt aamiaista?" Kun vastasin myöntävästi, istuutui hän pianon ääreen.

"Minun täytyy harjotella osaani! Tässä kuulette aarian! Esitetään kuninkaallisessa' hovioopperassa, Büttner ja Duelli pääosissa. Mutta tämä ei huvita teitä, eikä oikeastaan minuakaan. Miten voitte! Oletteko levännyt tarpeeksenne? Näytitte huonolta, kun eilen illalla läksitte kotia. Ja vihainen olitte minulle myöskin. No niin, elkäämme alottako noita tuhmuuksia heti uudelleen."

Ja hän jatkoi heti tämän jälkeen, minun ennättänyttäni sanoa mitään väliin: "Kuulkaahan, Kranzl on ikävä herra. Hän ei suostu soittamaan teidän sonaattianne."

"Soittihan hän kuitenkin sitä eilen."

"Konsertissa, tarkotan. Tahdoin saada sen hänen ohjelmistoonsa, mutta hän ei suostu. Olisi ollut hyvä, jos se ensi talvena olisi päässyt johonkin tuollaiseen Kranzlin 'matineeseen'. Kranzl ei ole tyhmä, uskokaa pois, vaan laiska. Hän soittaa aina vaan noiden puolalaisten insky'jen ja owsky'jen musiikkia, uutta ei hän mielellään ryhdy opettelemaan."

"En luule", sanoin minä nyt vuorostani, "että sonaattini sopii mihinkään konserttiin, sitä en ole koskaan kuvitellutkaan. Se ei ole teknillisessä suhteessa vielä lainkaan virheetön."

"Joutavuuksia! Kun on teidän taiteilija-omatuntonne! Emmehän toki ole mitään koulumestareita, ja epäilemättä soittaa juuri sama Kranzl huonompiakin kappaleita. Mutta tiedänpä erään toisen asian. Laulunne täytyy teidän antaa minulle, ja tehkää pian lisää samaa lajia! Lähden täältä ensi keväänä, olen sanonut itseni irti ja otan itselleni pitkän loma-ajan. Välillä haluaisin antaa pari konserttia, mutta tahtoisin saada jotain uutta, ei tuollaisia Schubert-, Wolf- ja Löwe-ohjelmia, joita saa kuulla joka ilta, vaan uusia ja ennen tuntemattomia kappaleita, pari ainakin joukossa, sellaisia kuin laviinilaulu. Mitä arvelette?"

Minulle mahdollisuus saada Muoth julkisesti esittämään laulujani oli ikäänkuin tulevaisuuteen avoin ovi, jonka kautta näin pelkkiä ihanuuksia. Juuri sentähden tahdoin olla varovainen ja olla väärinkäyttämättä Muothin ystävällisyyttä samoin kuin häntä liiaksi sitomattakin. Minusta näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut liian väkivaltaisesti vetää minua puoleensa, häikäistä minut ja kenties jollain tavoin tehdä minulle vahinkoa. Sen vuoksi tuskin suostuinkin ehdotukseen.

"Saamme nähdä", sanoin. "Te olette sangen hyväntahtoinen minua kohtaan, sen näen, mutta en voi luvata mitään. Olen lopettamaisillani opintoni ja minun täytyy nyt ajatella vain hyvää todistusta. Voinko joskus esiintyä säveltäjänä, on epävarmaa; sillä välin olen kuitenkin viulunsoittaja ja saan luvan pitää huolta siitä, että ajoissa saan jonkunlaisen paikan itselleni."

"No, sen kaikenhan voitte tehdä. Silti voi teille kyllä mieleen lennähtää tuollainen laulu, jonka te sitte annatte minulle, teettehän sen?"

"Mielelläni. En tosin ymmärrä, miksi pidätte minusta niin hyvää huolta."

"Pelkäättekö minua? Teidän musiikkinne yksinkertaisesti miellyttää minua, tahtoisin laulaa teidän säveltämiänne kappaleita, koska käsittääkseni saavuttaisin niillä menestystä; se on siis puhdasta itsekkäisyyttä."

"Hyvä, mutta miksi puhutte kanssani siihen tapaan kuin eilen, sitä tarkotin."

"Ah, te olette yhä loukkaantunut? Mitä sitten oikeastaan sanoin? En sitä enää aivan tarkalleen muista. Missään tapauksessa en tahtonut pidellä teitä pahoin, niinkuin nähtävästi kuitenkin olen tehnyt. Voittehan puolustaa itseänne! Jokainen puhuu ja on sellainen, kuin hän on ja kuin hänen täytyy olla, ja meidän on tultava toistemme kanssa toimeen."

"Sitä mieltä olen minäkin, mutta te menettelette päinvastoin, te ärsytätte minua ettekä hyväksy mitään, mitä sanon. Te vedätte esiin sen, jota en itsekään mielelläni ajattele ja joka on salaisuuteni, ja heitätte sen eteeni ikäänkuin moitteena. Te pilkkaatte yksin jäykkää jalkaanikin!"

Heinrich Muoth sanoi hitaasti: "Niin, niin, niin, ihmisethän ovat erilaisia. Toisen saa totuuksien sanominen raivostumaan, toinen ei voi sietää minkäänlaisia fraaseja. Teitä on harmittanut se, etten kohtele teitä kuten jotakuta intendenttiä, ja minua on harmittanut se, että te tahdotte piiloutua minulta ja tyrkyttää minulle tuota vanhaa sananpartta taiteen lohdullisuudesta."

"Tarkotin sitä mitä sanoin, olen vain tottumaton puhumaan näistä asioista. Ja tuosta toisesta seikasta en _tahdo_ puhua. Miltä minun omassa sisimmässäni näyttää ja olenko surullinen tai epätoivoinen ja miltä jalkani kadottaminen ja rampuuteni minusta tuntuu, sen tahdon pitää omana asianani enkä salli kenenkään sitä vetävän esille uhkauksilla enkä pilkalla."

Hän nousi ylös.

"Minullahan ei olekaan vielä mitään ylläni, käyn nopeasti pukeutumassa. Te olette kunnollinen ihminen, minä en sellainen valitettavasti ole. Emme huoli tästä enää paljoa kiistellä. Ettekö sitte lainkaan ole huomannut sitä, että pidän teistä? Odottakaahan hetkinen, istuutukaa pianon ääreen siksi kunnes olen pukeutunut. Ettekö laula? -- Ette? No, viivyn vain kuusi minuuttia."

Tosiaankin tuli hän sangen pian takaisin sivuhuoneesta pukeutuneena.

"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi. Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi. Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan saattoi minut leppymään hänelle.

Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti. Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa. Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.