Part 3

Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi, että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut musiikkia.

Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat saman suuren musiikin tahteja ja osia.

En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon, kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.

Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa, tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen kuultua.

Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni, hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen tuijotukseensa.

Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.

3.

Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään puhdasta.

Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa ja antoi nuotit minulle takaisin.

"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys, jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava, sen olen huomannut."

Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi, vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä opintokuukausinani olla oikein ahkera.

Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen, missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se, että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies, jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän, eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen, jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne ollut Kuhn? -- Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle, ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."

Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin. "Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."

"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti; voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan siksi."

"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"

"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni saada itselleni, kotonani esitettäväksi."

"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"

"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia, teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"

Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.

"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo saanut kärsiä paljon".

"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."

"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."

Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa vanhemmilta kuin hän saattoi olla.

Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani, näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain ihmeellistä merihirviötä.

Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin, että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.

Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme. Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:

Dass bei jedem Föhn Vom Berg die Lavine rollt Mit Sausen und Todesgetön, Hat das Gott gewollt?

Dass ich ohne Gruss Durch der Menschen Land Fremd wandern muss, Kommt das von Gottes Hand?

Sieht er in Herzensnot Und Qual mich schweben? Ach, Gott ist tot! -- Und ich soll leben?

[Että jokaisen Föhn-myrskyn käydessä laviini syöksyy vuorelta jylisten ja kuolemanpauhuin -- onko se Herran tahto?

Että minun täytyy ystävällistä tervehdystä vailla vaeltaa ihmisten seassa outona -- tuleeko se Herran kädestä?

Voiko hän nähdä, miten minä kuljen sydämenhädässä ja vaivassa? Ah, Jumala on kuollut! -- Ja minunko pitää elää?]

Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä miellyttänyt.

Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.

Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti päätään.

"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään. Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."

"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.

"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."

Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa taskuun.

"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon ihmisenkin."

Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.

Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä. Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.

Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa, ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta, korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt, toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua. Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut, ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen, joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet olivat minua kohden ojennetut.

Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä. Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä koukeroita tekevällä käsialallaan:

"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä? Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te ilahduttaisitte ystäväänne

Heinrich Muothia."

Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille, vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja kalpea.

"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset, sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."

Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.

"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.

"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"

Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena, yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän arvosteli sivellystäni.

"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."

Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.

Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita. Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet mitään.

Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan, ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut, puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä, ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.

Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa, joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois. Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä illasta, vai pelkäsinkö sitä.

Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta sisään.

Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata, ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä, harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja. Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa, vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa, kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis flyygeli.

Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen. Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth, sonaattien säveltäjä on täällä."

Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä. Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli myöskin ainoa läsnä oleva nainen.

Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"