Part 2

Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä. Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa. Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun. Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat hämillemme.

Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen, sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.

Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan, joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.

Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani. Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön; sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa. Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten kuorojen laulua.

Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti. Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni, ja että tuo ajatus ilahdutti minua.

"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän hiukan pelokkaasti.

"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."

Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää. Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.

"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein vähimmän nyt -- -- -- mutta ajattelemme, että jos kenties olisit pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä arvelet itse?"

Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia, elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään! En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.

Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.

Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle johtaneet.

Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen. Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni, jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni, ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta, mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen", jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.

Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi, että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän, että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan, vaikka oli pyhästi luvannut.

Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista, ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni aivan vieraana.

Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi, minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta, tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan, koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.

Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään, puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni, ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana, että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen, samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon heräämässä.

Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa, te aiotte ruveta säveltäjäksi?"

"Jos mahdollista", sanoin arasti.

"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole tarpeellista."

"Sitä en tarkottanut."

"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös kaikki ovat."

"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta pianistiksi?"

"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."

"No sitä haluankin myös."

"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää. Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"

Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.

Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin, mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi, ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti. Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian, harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen. Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.

Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani, joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."

Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa, ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko, jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa, sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.

Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos. Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua katkeran kateellisena.

Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.

Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.

Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla, kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan mukanani seurannutta mielenahdistustakin.

Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä, yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.

Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille, käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri iloisesti niin alistuvaisesti.

Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin. Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä, näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla, uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti hohtavine hopeisine lumikenttineen.

Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa, polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.

Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas, jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys, kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani valtasivat minut.