Part 15

Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen, oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa, sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.

Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.

Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.

"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä. Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."

"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."

"Tietysti. Viisaat herrat todistavat aina yhä uudestaan ja uudestaan, että kaikki on vain kuvittelua. Tiedätkö, olen aikaisemmin useasti lukenut tuollaisia kirjoja ja voin vakuuttaa, ettei niissä ole takana mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki, mitä nämä filosofit kirjoittavat, on vain leikittelyä; itseänsä he kenties lohduttavat sillä. Toinen keksii individualismin, koska hän ei voi sietää aikalaisiansa, toinen sosialismin, koska hän ei voi elää yksin. Voihan olla, että meidän yksinäisyydentunteemme on sairautta. Mutta se ei muuta asiaa. Unissakäyminen on myöskin sairautta, mutta siitä huolimatta seisoo sellainen ihminen katonräystäällä ja taittaa niskansa, jos häntä puhuttelee."

"No, sehän on sentään hiukan toista."

"Olkoon minun puolestani, en väitä olevani oikeassa. Tarkotan vain, ettei viisaudella päästä minnekään. On vain kaksi viisautta; kaikki, mikä on siltä väliltä, on lorua."

"Mitä viisauksia sitten tarkotat?"

"No, joko on maailma huono ja kurja, kuten buddhalaiset ja kristityt sanovat. Silloin täytyy elää säkissä ja tuhassa, luopua kaikesta, ja luulen, että sitä tietä voi tulla varsin tyytyväiseksi. Askeettien elämä ei ole niin vaikeata kuin luullaan. Tai on sitten maailma ja elämä hyvä ja oikea; silloinhan ei voi tehdä muuta kuin elää mukana ja sitten kuolla rauhassa, kun se on lopussa..."

"Ja kumpaa uskot itse?"

"Sitä ei pidä keltään kysyä. Useimmat ihmiset uskovat molempia, aina sen mukaan millainen sää on, ovatko he terveitä ja onko heillä rahaa kukkarossa vai eikö. Ja nekään, jotka todella uskovat jompaankumpaan, eivät elä sen mukaisesti. Niin on minunkin laitani. Uskon nimittäin, kuten Buddha, ettei elämä ole minkään arvoinen. Mutta minä elän kuitenkin sen mukaisesti, mikä aistejani mielyttää ja ikäänkuin ne olisivat pääasia. Kunhan vain olisi hauskempaa!"

Ei ollut vielä myöhästä, kun lopetimme. Kun menimme sivuhuoneen lävitse, missä paloi vain yksinäinen sähkölamppu, pidätti Muoth minua käsivarresta, sytytti kaikki valot ja otti verhon Gertrudin kuvan edestä, joka siinä nojasi seinää vastaan. Katselimme vielä kerran noita rakkaita, kirkkaita kasvoja; sitten peitti hän taulun jälleen ja sammutti valot. Hän seurasi minua huoneeseeni ja asetti vielä pari aikakauslehteä pöydälleni; siltä varalta että minua haluttaisi lukea. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä, ystäväni."

Menin vuoteeseeni ja makasin vielä noin puoli tuntia valveilla häntä ajatellen. Minua oli liikuttanut ja hävettänyt kuullessani, miten uskollisesti hän oli muistissaan säilyttänyt kaikki ystävyytemme aikana sattuneet pikkuseikatkin. Hän, jonka oli vaikeata osottaa ystävyyttään, oli kiintynyt niihin, joista hän piti, sydämellisemmin kuin olin luullutkaan.

Tämän jälkeen nukahdin ja uneksin sekaisin Muothista, oopperastani ja herra Lohesta. Kun heräsin, oli vielä yö. Heräsin pelästykseen, jolla ei ollut mitään yhteyttä unennäköjeni kanssa, näin ikkunan häämöttävän epäselvänä hämärästä, tunsin tuskallista ahdistusta, käännähdin vuoteellani ja koetin päästä täydelleen hereilleni ja tajuntaani.

Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.

"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"

Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas. Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.

"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.

Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.

"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.

Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja silmissä ei enää ollut katsetta.

Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.

Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille huulille.

Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta, ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille näkymättömissä.

9.

Myöskin minussa pääsi murhe vasta myöhään oikein valtoihinsa. Ja nyt, kuten aina tällaisissa tapauksissa käy, muistuu mieleeni lukemattomia tilaisuuksia, joissa olin tehnyt kuolleelle ystävälleni vääryyttä. Pahimmin oli hän sentään itse kohdellut itseänsä, eikä vasta nyt kuollessaan. Mietin paljon näitä asioita enkä voinut huomata tässä kohtalossa mitään epäselvää ja käsittämätöntä; mutta kaikki siinä oli julmaa ja ilkkuvaa. Oman elämänikään laita ei ollut toisin, ei myöskään Gertrudin ja monen muun. Kohtalo ei ollut hyvä, elämä oli oikullinen ja julma, luonnossa ei ollut hyvyyttä eikä järkeä. Mutta hyvyyttä ja järkeä on meissä itsessämme, meissä ihmisissä, joilla kohtalo leikkii, ja me voimme olla voimakkaampia kuin luonto ja kohtalo, vaikkapa väinkin katoavien hetkien ajan. Me voimme olla toisiamme lähellä, kun kärsimme, ja katsoa toisiamme ymmärtäväisesti silmiin, rakastaa toisiamme ja lohduttaa toisiamme.

Ja monasti, kun synkät syvyydet ovat vaiti, voimme enemmänkin. Silloin voimme hetkisen olla jumalia, käskevästi ojentaa kätemme ja luoda asioita, jotka eivät ennen olleet olemassa ja jotka, kun ne kerran ovat luodut, elävät ilman meitä edelleen. Me voimme säveleistä, sanoista ja muista halvoista aineksista rakentaa soittimia, tehdä lauluja, jotka ovat täynnä lohdutusta ja hyvyyttä, kauniimpia ja katoamattomampia kuin sattuman ja kohtalon sorahtavat säveleet. Me voimme kantaa jumaluutta sydämessämme, ja aikoina, jolloin olemme sitä täynnä, voi se katsoa meidän silmistämme ja puhua meidän suumme kautta myös muille, jotka eivät sitä tunne tai tahdo tuntea. Emme voi erottaa sydäntämme elämästä, mutta voimme muodostaa sen sellaiseksi, että se on voimakkaampi kohtaloa ja voi musertumatta ottaa vastaan tuskiakin.

Siten olen niinä vuosina, jotka Heinrich Muoth on ollut haudattuna, tuhannesti herättänyt hänet eloon itselleni ja keskustellut hänen kanssaan viisaammin ja hellemmin kuin milloinkaan hänen elossa ollessaan. Ja minä olen, ajan tultua, nähnyt äitini vaipuvan kuolinvuoteelleen ja nähnyt myöskin kauniin, iloisen Brigitte Teiserin, joka vuosikausien odottamisen ja kuihtumisen jälkeen oli mennyt naimisiin erään säveltaiteilijan kanssa, kuolevan ensimäiseen lapsivuoteeseen.

Gertrud on voittanut sen tuskan, joka hänet valtasi, kun lähettämämme kukat saapuivat hänelle kuolleen tervehdyksenä. En puhu useasti siitä hänen kanssaan, vaikka näen hänet joka päivä. Mutta luulen että hän katsoo kevättään kuin etäistä, entisinä matkapäivinä nähtyä laaksoa, eikä kuten kadotettua Eedenin puutarhaa. Hän on saanut takaisin terveytensä ja iloisuutensa, hän laulaakin jälleen. Mutta sen jälkeen kun hän painoi suudelman vainajan kylmille huulille ei hän ole suudellut ketään muuta miestä. Kerran, pari, -- näiden vuosien aikana, kun hänen olemuksensa oli toipunut ja kukoisti entisessä loistossaan, -- kulkivat ajatukseni vanhaa kiellettyä rataansa häntä kohti ja sanoivat: miksi ei? Mutta salaisesti tiesin jo vastauksen ja ettei minun ja hänen elämässään enää ollut mitään korjattavissa. Hän on ystäväni, ja kun levottoman yksinäisten aikojen jälkeen astun esim. hiljaisuudestani ja olen saanut valmiiksi laulun tai sonaatin, kuuluu se ensiksi meille molemmille. Muoth oli oikeassa, vanhana on onnellisempi kuin nuoruudessa, jota aikaa en kuitenkaan tahdo moittia, sillä se kaikuu kuitenkin kaikissa unelmissani korviini ihanana lauluna ja soi nyt puhtaampana ja kirkkaampana kuin silloin, kun se vielä oli todellisuutta.

LOPPU.