Part 14

Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan, mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.

Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä, että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin, ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.

Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi. Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.

Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet useasti pianon ääressä.

Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen, jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä. Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu, ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni, soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia, joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen tuhkaksi.

Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen. Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä auttamisen tarkoituksessa.

Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa, pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.

Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.

Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme? Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin! Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista, mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua. Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.

Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia. Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa; siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.

Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.

Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:

"Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!

Sydämelliset terveiseni.

Muoth."

Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia, että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto, enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin isää ennen lähtöäni.

Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta. Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.

Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta, ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun väsyneesti.

"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"

Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa, alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."

"Kiitos", sanoin minä. "Näytät huonolta."

"Näyttääkö siltä? No, olkaamme tyytyväisiä. Minähän olen olkileski, kuten tiedät."

"Niin."

Hän katsoi sivulle.

"Et tiedä mitään Gertrudista?"

"En mitään erityistä. Hän on yhä edelleen hermostunut eikä saa hyvästi nukuttua --."

"No, jättäkäämme se! Onhan hän teillä siellä hyvissä käsissä."

Hän nousi ylös ja astui huoneen poikki. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle vielä jotakin; hän katsoi minua tutkivasti ja, kuten minusta näytti, epäluuloisesti.

Sitten hän nauroi ja jätti sen sanomatta.

"Lotte on jälleen myöskin noussut näkyviin", alkoi hän uudelleen. "Lotteko?"

"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."

Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun pelästyvän.

"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.

"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois. Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."

"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä ja hankit minulle ajurin?"

En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa vilpittömästi.

Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä tuulella.

"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa. Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"

Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan koiria enää?"

"Ei. -- Gertrud ei niistä pitänyt."

Ajoimme nyt äänettöminä teatteriin. Kävin tervehtimässä kapellimestaria ja sain paikan. Jälleen kaikui tuttu musiikki korvissani, mutta nyt oli kaikki toisin kuin viime kerralla. Istuin yksin aitiossani, Gertrud oli poissa, ja se, joka tuolla alhaalla näytteli ja lauloi, oli myöskin toinen. Hän lauloi intohimoisesti ja hillittömästi, yleisö näytti hänestä pitävän tässä osassa ja seurasi alusta alkaen vilkkaasti mukana. Mutta minusta hänen tulisuutensa tuntui liiotellulta, miltei raa'alta. Ensimäisellä väliajalla menin näyttämölle ja etsin hänet käsiini. Hän istui jälleen huoneessaan ja joi samppanjaa, ja niiden muutamien sanojen aikana, jotka vaihdoimme, olivat hänen silmänsä epävarmat kuin juopuneen. Kävin jälkeenpäin, Muothin pukeutuessa, puhuttelemassa johtajaa.

"Sanokaahan", pyysin, "onko Muoth sairas? Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt itseään pystyssä samppanjan avulla. Tiedättehän, että hän on ystäväni."

Mies katsoi minua epäillen.

"Onko hän sairas, en tiedä. Mutta että hän tekee itsestään lopun, on selvää. Hän tulee monta kertaa miltei juopuneena näyttämölle, ja jos hän kerran sattumalta on juomatta, näyttelee hän huonosti ja laulaa kurjasti. Hän on aikaisemminkin aina ennen esiintymistään nauttinut lasin sektiä, mutta nyt ei hän milloinkaan tyydy vähempään kuin kokonaiseen pulloon. Jos tahdotte neuvoa häntä -- -- mutta tässä lienee vähän tehtävissä. Muoth tekee väkisin lopun itsestään."

Muoth kävi noutamassa minut mukaansa ja söimme illallista lähimmässä ravintolassa. Hän oli jälleen, kuten päivällä, hermostunut ja luoksepääsemätön, joi määrättömästi tummaa punaviiniä, koska ei muuten voisi nukkua ja näytti siltä kuin olisi hän kaikin mokomin tahtonut unohtaa, että maailmassa oli muitakin asioita kuin hänen väsymyksensä ja unentarpeensa.

Vaunuissa ajaessamme hän hetkiseksi virkistyi, nauroi ja sanoi: "Poikaseni, kun minua ei enää ole, voit panna oopperasi säilöön, osaa ei pysty laulamaan kukaan muu kuin minä."

Seuraavana päivänä nousi hän myöhään ylös ja oli silloin väsynyt ja veltto, katseeltaan epävarma ja kasvoiltaan harmaa. Aamiaisen jälkeen otin hänet käsitelläkseni.

"Saatat itsesi perikatoon", sanoin huolestuneena ja vihaisena. "Pidät itseäsi reippaana samppanjan avulla ja saat tietysti jälkeenpäin tuntea seuraukset. Voin käsittää, miksi teet niin, enkä sanoisi siihen mitään, ellei sinulla olisi vaimoa. Hänen tähtensä olet velvollinen pitämään itsesi ulkonaisesti ja sisäisesti urheana pystyssä."

"Niinkö?" hymyili hän heikosti ja näennäisesti minun kiivaudestani huvitettuna. "Ja mikä on sitten hänen velvollisuutensa minun suhteeni? Onko hän urhoollinen? Hän istuu isänsä luona ja jättää minut yksikseni. Miksi pitää minun pysyä rohkeana, kun ei hänkään sitä tee? Ihmisethän tietävät jo, että välimme on rikki, ja sinä tiedät sen myöskin. Tämän ohessa täytyy minun vielä laulaa ja huvittaa ihmisiä; se ei lähde tyhjästä eikä inhosta, jota nyt tunnen kaikkea kohtaan, kaikkein enimmän taidetta."

"Siitä huolimatta täytyy sinun muuttaa tapojasi, Muoth! Jospa vielä tämän kaiken lisäksi olisit onnellinen! Mutta laitasihan on kurjasti. Jos laulaminen käy yli voimiesi, ota lomaa, sen saat heti; ethän ole sen rahankaan tarpeessa, jonka vuoksi laulat. Lähde vuoristoon tai meren rannikolle, tai mihin tahansa ja tule jälleen terveeksi! Ja heitä toki järjetön juominen! Se ei ole ainoastaan typerää, se on raukkamaista, sen tiedät kyllä."

Hän hymyili vain. "Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Tanssi sinä sitten kerran valssia! Se tekisi sinulle hyvää luullakseni! Älä toki aina ajattele sairasta jalkaasi, se on vain kuvittelua!"

"Ole vaiti", huusin suuttuneena. "Tiedät vallan hyvin, että se on toista. Tanssisin varsin mielelläni, jos voisin, mutta se on mahdotonta. Mutta sinä voisit vallan hyvin hillitä itseäsi ja olla järkevä. Juominen täytyy sinun ehdottomasti jättää!"

"Ehdottomasti! Rakas ystävä, minua melkein naurattaa. Minun on yhtä mahdotonta muuttua muuksi ja heittää juomista, kuin sinun tanssia. Minun täytyy pysyä siinä, joka vielä hädin tuskin pitää minut hengissä ja hyvällä tuulella, ymmärrätkö? Juopoissa saattaa tapahtua kääntymys, kun he pelastusarmeijassa tai jossain muualla löytävät jotakin, joka tyydyttää heitä vielä pysyväisemmin ja paremmin. Minullakin on ollut sellaista, naiset. Mutta toisten naisten kanssa ei minulla voi olla enää mitään tekemistä sen jälkeen kuin hän, joka oli omani, on jättänyt minut, siis -- --"

"Hän ei ole jättänyt sinua! Hän tulee takaisin. Hän on vain sairas."

"Niin luulet sinä ja niin luulee hän itsekin, sen tiedän. Mutta hän ei tule takaisin. Kun laiva on tuomittu uppoamaan, on rottien tapana paeta siitä. Ne eivät todennäköisesti myöskään tiedä, että laiva on hukassa. Ne tuntevat vain vastenmielistä kauhua ja pakenevat, varmaankin siinä hyvässä aikomuksessa, että pian tulevat takaisin."

"Äh, älä puhu tuolla tavalla! Olet useasti ollut elämääsi kyllästynyt ja kuitenkin on kaikki jälleen muuttunut hyväksi."

"Aivan oikein. On muuttunut sen vuoksi, että löysin lohdutuksen tai huumauksen. Joskus oli se nainen, joskus rakas ystävä -- niin, sinähän olet minulle myöskin jo tehnyt sen palveluksen! -- toisen kerran musiikki tai menestys teatterissa. No, ja nyt eivät nämä seikat minua enää ilahduta, ja senvuoksi juon. En voisi laulaa ottamatta ensin paria lasillista, mutta en voi myöskään ajatella, puhua enkä elää siedettävästi -- ottamatta ensiksi paria lasia. Ja nyt lyhyesti -- saarnaaminen täytyy sinun jättää, niin hyvin kuin se sinulle sopiikin. Sattui jo kerran ennen näin, noin kaksitoista vuotta sitten. Silloin myöskin joku saarnasi minulle eikä hellittänyt; se koski erästä tyttöä, ja sattumalta oli se vielä paras ystäväni -- --"

"Ja sitten?"

"Hän pakotti minut heittämään hänet ulos, ja sitten ei minulla enää pitkään aikaan ollut ystävää, ei oikeastaan ennenkuin sitten sain sinut."

"Tämä on selvää puhetta."

"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."

"Minkä sitten?"

"Näetkös, sinähän pidät vaimostani -- tai ainakin olet pitänyt, ja minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"

Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.

"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"

"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"

"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."

Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan, pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden piirteiden takaa lapsenkasvot.

"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy katsella päivänvalossa."

"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna. Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."

Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin Gertrudille R:iin.

"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän, että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."

Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja kantoi sen pois huoneesta.

Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.

"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin -- -- --"