Part 13

Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa. Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita. Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.

En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.

Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista, mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.

"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä, miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"

Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia, palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin. Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.

Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi. Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia kohti.

Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos! Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"

Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta, hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia. Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli tai pudisteli päätänsä.

"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi taaksensa.

"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.

"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi, tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."

Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi. Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin, puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään: "Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."

Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä. Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran näkee sen vieraissa käsissä.

Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.

Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla, ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.

No niin, päivät kuluivat ja tuli määrätty ilta. Katsomon täyttyessä seisoin näyttämön takana, kykenemättä kuitenkaan enää tekemään tai neuvomaan vähintäkään. Lopuksi menin Muothin luokse, joka jo oli pukeutunut ja syrjässä melusta eräässä sopukassa tyhjensi samppanjapuolikasta.

"Tahdotko lasin?" kysyi hän osaaottavasti.

"En," sanoin minä. "Eikö se kiihota?"

"Miksi? Tuo hälinäkö? Sellaista on aina."

"Tarkotan sektiä."

"Ei, se tekee minut levolliseksi. Lasin tai kaksi otan aina, kun tahdon saada jotakin aikaan. Mutta mene nyt, on jo aika."

Muuan vahtimestari vei minut aitioon, missä tapasin jo Gertrudin ja molemmat Teiserit sekä erään teatterin johtokunnan jäsenen, joka hymyillen tervehti minua.

Pian tämän jälkeen kuulimme soitettavan toisen kerran. Gertrud katsahti minuun ystävällisesti ja nyökäytti minulle päätään. Teiser, joka istui takanani, tarttui käsivarteeni ja puristi sitä vimmatusti. Katsomo pimeni ja syvyydestä kohosi juhlallisesti alkusoittoni. Nyt tulin mieleltäni rauhallisemmaksi.

Ja nyt kaikui edessäni tuttuna ja kuitenkin vieraana teokseni, joka ei enää tarvinnut minua ja jolla oli oma elämänsä. Menneiden päivien, toiveiden ja unettomien öiden riemut ja vaivat, tuon ajan intohimo ja kaipaus olivat irtautuneina ja toiveen muotoon muuttuneina edessäni, salattujen hetkien mielenliikunnat kaikuivat vapaina ja mukaansa kutsuvina tuhansille vieraille sydämille. Muoth tuli esiin ja alotti hillityn voimakkaasti, kohosi ja tempautui itse mukaan ja lauloi koko synkällä intohimoisuudellaan, ja soprano vastasi korkein, liihottelevin, kepein äänin. Silloin tuli kohta, joka vielä kaikui korvissani aivan sellaisena, kuin sen olin kerran kuullut Gertrudin esittämänä, ja se oli ollut ylistys hänelle ja rakkauteni salainen tunnustus. Käännyin ja katsoin hänen tyyniin, puhtaisiin silmiinsä, jotka ymmärsivät minua ja tervehtivät minua ystävällisesti, ja silmänräpäyksen ajan tunsin koko nuoruuteni sisällyksen ja tarkotuksen koskettavan itseäni kuin kypsyneen hedelmän hienon tuoksun.

Siitä lähtien olin rauhallinen ja katsoin ja kuuntelin kaikkea kuin juhlavieras. Kuulin suosionosotuksia, laulajat ja laulajattaret tulivat esiripun eteen kumartamaan, Muoth huudettiin useat kerrat esiin ja hän hymyili viileästi kirkkaasti valaistulle katsomolle. Minuakin vaadittiin näyttäytymään, mutta olin liiaksi huumautunut eikä minulla ollut haluakaan ontua esille mieluisasta piilopaikastani.

Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.

Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.

Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin kirjottamatta.

Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan, saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle. Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.

"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole koskaan huomannut mitään?"

"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.

"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."

"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten tämäniltainen?"

"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään huomanneet?"

"Mitä sitten?"

"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen tiedämme."

En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä. Hiljaa laski hän kätensä olalleni.

"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista, josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt samalla tavalla.

"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia, eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi. Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin, kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."

Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu saada jälleen mukaan, eikö niin?"

Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen, oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.

Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet; mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.

8.

Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen. "Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen, säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee kuuluisa.

Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle mahdollisimman ystävällisesti.

Nämä pikkuasiat kuuluvat kuitenkin menneeseen, joka ei jätä jälkiä. Myöskään menestykseni kauniit hedelmät, tuttavuudet jalojen ja hienojen ihmisten kanssa, joilla musiikki on sydämessään eikä huulillaan, eivät kuulu varsinaiseen elämään, joka yhä edelleen, kuten ennenkin on kulunut hiljaisuudessa ja joka ei siitä lähtien enää ole paljoa muuttunut. Minulla on enää kerrottavana, minkä käänteen lähimpien ystävieni kohtalo sittemmin on saanut.

Vanha herra Imthor ei nähnyt enää niin paljoa vieraita ympärillään kuin Gertrudin kotona ollessa. Mutta yhä edelleen hänen kotonansa joka kolmas viikko esitettiin valittua kamarimusiikkia, ja näissä tilaisuuksissa minä säännöllisesti kävin. Toisinaan vein myöskin Teiserin mukaani. Imthor tahtoi kuitenkin, että minä muulloinkin kävin häntä tervehtimässä. Monasti kävinkin varhain aamupäivällä, hänen mieliaikaansa, tapaamassa häntä yksinkertaisessa työhuoneessaan, missä Gertrudin muotokuva riippui seinällä, ja kun vanhan herran ja minun välilleni vähitellen oli muodostunut ulkonaisesti kylmähkö, mutta kuitenkin luja keskinäisen ymmärtämyksen suhde, tuli keskustelumme useasti koskettelemaan sitä, mikä oli meidän molempien sydäntä lähinnä. Minun täytyi kertoa Münchenistä, enkä salannut sitä, minkä vaikutuksen olin saanut aviopuolisoiden välistä. Hän nyökäytti siihen myöntävästi päätään.

"Kaikki voi kai vielä korjautua", sanoi hän huoaten, "mutta me emme voi siihen mitään tehdä. Ajattelen ilolla kesää, jolloin saan lapsen pariksi kuukaudeksi luokseni. Münchenissä käyn heidän luonansa harvoin ja vastenmielisesti; hän kestää niin urheasti, etten tahdo häiritä ja tehdä häntä surulliseksi."

Gertrudin kirjeissä ei ollut mitään uutta. Mutta kun hän pääsiäiseksi tuli käymään isänsä luona ja myöskin kävi katsomassa meitä, näytti hän laihtuneelta ja jännittyneeltä, ja niin ystävällinen kuin hän olikin meitä kohtaan ja koetti salata mielentilaansa, näimme kuitenkin hänen totisiksi muuttuneissa silmissään useasti oudon toivottoman ilmeen.

Minun piti soittaa hänelle uutta musiikkiani, mutta kun pyysin häntä laulamaan jotakin meille, pudisti hän päätänsä ja katsoi minuun torjuen.

"Toisen kerran", sanoi hän epävarmasti.

Huomasimme kaikki, että hänen laitansa oli huonosti, ja hänen isänsä tunnusti minulle jälkeenpäin, että hän oli ehdottanut, että Gertrud kokonaan jäisi hänen luoksensa, mutta tämä ei ollut siihen suostunut.

"Hän rakastaa miestään", sanoin minä.

Imthor kohautti olkapäitään ja katsahti minuun huolestuneena. "Kuka tietää. Mutta Gertrud sanoi jäävänsä hänen luokseen hänen itsensä vuoksi; hän kuuluu olevan aivan kurja ja onneton ja tarvitsevan Gertrudin apua enemmän kuin itse arvaakaan. Gertrudille ei hän ole mitään sanonut, mutta sen voi lukea hänen kasvoistaan."

Sitten madalsi vanhus ääntään ja sanoi aivan hiljaa ja häpeissään: "Hän luulee Muothin juovan."

"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille kärsimyksiä."

Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan, hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa, että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.

Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin, ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena, hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle: "Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."

Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin, Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita, kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa, ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta, josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin samanlainen lapsi kuin Teiser?

Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.

Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.

Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona, hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.

Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa, josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti Gertrud kiihkeästi.

"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."

Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen voittaisi hänet kokonaan omakseen.