Part 12

Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.

Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni heidän kanssaan.

Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta, jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista tietä.

7.

Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni kiduttamiseen.

Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa ajatella neiti Schniebeliä.

Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä, jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä eroon Schniebelistä.

"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo, mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen, mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään, mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."

Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot, joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano, joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin nenääni, minkä hän heti ymmärsi.

Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui, astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään. Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini, ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta, mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen. Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä, joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea; mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.

Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa kahden.

"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin kiirettä."

"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."

"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No, nythän asiassa tapahtuu muutos."

"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"

"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu myytäväksi."

Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.

"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."

"Mutta minä, mitä pitää -- -- mihin pitää -- --"

"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole. Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette hiljaisempiin oloihin."

Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta melkoisen terävä.

"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti. "Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"

Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.

"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita. Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."

Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.

"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin voinhan pian saapua tänne."

Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet ja minun puolellani miltei sydämelliset.

"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin oopperastasi?"

Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.

Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.

Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne, toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt sen pitemmälle kuin minä.

Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi, ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon, että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään, jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi, en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.

Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.

Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena, jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä, olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut sydämeeni.

Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä. Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.

Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota, johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.

Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä, pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle. Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin -- en rouva Muothille, vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin, tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.

En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut. Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle harjottamista.

Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen, sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä, miltei kaunotar.

Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä, kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.

"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.

"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.

"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii erinomaisesti teille, neiti Brigitte."

Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua, niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.

Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.

Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin [Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.] sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija riisui minulta päällysviittani.

Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.

Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet, ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti kätensä.

"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo kauan."

Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään, minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel raukastakin.

"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan teille iloa."

"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada kuulla teidän laulavan."

Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään. Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."

Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista, niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa oli laulanut toisin!

Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme, etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.

Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.

"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta, koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani. Saavutan menestystä olematta suosittu.

"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No, oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat. Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan tyytyväinen."

Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin. Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta. Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta. Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.